Kommari luku 3

Ensimmäinen ajatus, joka pälkähti Myräkän päähän hänen avatessaan silmänsä, oli: jumalauta, autossani on vieras mies.

Hän nousi hitaasti sängystään, johon oli lopulta kömpinyt illan päätteeksi. Myräkkä olisi antanut mitä tahansa, jotta hänen ei olisi tarvinnut mennä autolleen tarkistamaan, oliko mies vieläkin siellä. Jos toinen yhä nukkuisi auton penkeillä, Myräkän olisi keksittävä, mitä tekisi hänelle. Jos miestä ei näkyisi missään, olisi syytä alkaa pelätä, että tämä vaanisi jossain nurkassa kirveen kanssa. Täysin tasapainoiselta ei hevostaan erittäin intohimoisesti etsinyt muukalainen nimittäin ollut vaikuttanut.

Myräkkä yritti tihrustaa ikkunastaan ulos parkkeerattua autoa, mutta näin kaukaa oli mahdotonta sanoa, makasiko joku takaistuimilla vai ei. Niinpä hänen ei auttanut muuta kuin vetää ohut takki yöpukunsa päälle, laittaa maailman rumimmat leopardikuosiset kumisaappaat jalkaan, napata yhä oven vieressä lojuva kivääri kainaloon ja lampsia pihalle.

Hän lähestyi autoa hitaasti, ja tarpeeksi lähelle päästyään hän kurkisti ikkunasta sisään. Mies makasi vatsallaan takapenkillä.

Helvetti.

Hetken mietittyään Myräkkä päätti avata auton oven. Mies ei havahtunut lukon päästämään naksahdukseen.

"Hei. Hei, ööö... hevospoika", Myräkkä sanoi.

Ei mitään.

Tuijotettuaan miestä hetken Myräkkä uskaltautui tökkäämään häntä kiväärin perällä. Mies ei vieläkään reagoinut.

Oliko hän kuollut? Luojan kiitos, se ratkaisisi kaikki Myräkän ongelmat. 

Myräkkä kiersi auton toiselle puolelle ja avasi oven miehen pään puolelta. Hän kumartui, tarttui tätä olkapäistä ja oli nostamassa, jotta voisi tarkistaa, oliko mies hengetön. Kesken toimenpiteen toinen kuitenkin sävähti, henkäisi, nosti katseensa, huomasi Myräkän ja kirkaisi. Myräkkä säikähti toisen huutoa, päästi irti (minkä seurauksena mies romahti takaisin naamalleen), kavahti kauemmaksi ja löi päänsä kipeästi auton kattoon.

"Helvetin saatana!" Myräkkä kirosi ja astui taaksepäin päätään hieroen.

Mies kohottautui käsiensä varaan ja katsoi Myräkkää ilmeisen ärtyneesti.

"Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?" mies tiukkasi.

"Tarkistin, oletko elossa. Vastaus on näemmä kyllä", Myräkkä murahti kiukkuisesti.

"Ikävää tuottaa pettymys", mies sanoi ja irvisti.

Hän näytti yhä epäluonnollisen kalpealta ja tuskaiselta. Hänen kasvonsa olivat naarmuilla, ja hänellä näytti olevan hieman hankaluuksia tarkentaa katseensa Myräkkään. Hän tuijotti Myräkkää hetken hiljaisena. Sitten hän näytti hoksaavan Myräkän olalla nahkaremmistä roikkuvan kiväärin, ja hänen ilmeensä vakavoitui.

"Aiotko ampua minut?" hän kysyi levottomana.

"Ehkä. Harkitsen vielä", Myräkkä murahti.

Todellisuudessa hän tiesi, ettei hän ampuisi yhtään mitään. Hän oli käyttänyt kivääriään viimeksi lähes vuosi sitten, kun karhu oli eksynyt hänen pihalleen. Muutama varoituslaukaus oli onnistunut ajamaan eläimen pois. Harmi, ettei sama toiminut ihmisten kanssa.

Muutenkin Myräkkä oli nähnyt sen verran vaivaa saadakseen miehen tänne asti, ettei ollut päästämässä toista päiviltään. Hänestä oli kuitenkin hyvä idea pitää mies varpaillaan, jotta toinen ei heittäytyisi hankalaksi. Hänen yrityksensä esittää pelottavaa kariutui kuitenkin välittömästi, kun mies yhtäkkiä parahti kivusta. Myräkkä tajusi kumartuvansa huolestuneena hänen ylleen.

"Pystytkö seisomaan?" hän kysyi.

Haavoittunut irvisti kivusta, mutta nyökytteli silti.

"Joo. Joo, uskon niin", hän sanoi epävarmasti.

"Okei. No, minä autan sinut ulos. Katsotaan sitten", Myräkkä vastasi ja hetken epäröityään tarttui miestä kainaloista ja kiskoi hänet ulos autosta.

Kalpea ja tutiseva mies pysyi hetken pystyssä. Hänen ohut, maastonvihreä takkinsa oli yhä osittain kostea, ja hän näytti Myräkästä hieman erityisen surkealta, juuri kuoriutuneelta linnunpojalta. Lähes välittömästi Myräkän päästettyä irti mies menetti tasapainonsa. Hän huitoi ilmaa epätoivoisesti käsillään, mutta se ei juuri auttanut. Myräkkä ei ehtinyt tarttua uudestaan kiinni, ennen kuin mies jo kaatuikin päistikkaa maahan kimeän huudon saattelemana. 

"Okei. Jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä ole ihan heti kävelemässä mihinkään", Myräkkä totesi auttaessaan ruohoa suustaan pärskivän miehen jaloilleen. Tällä kertaa hän myös piti toisesta kiinni ja antoi vieraan miehen käytännössä roikkua hänen takistaan. Mies oli häntä lähes päätä lyhyempi (kuten suurin osa ihmisistä), joten Myräkkä ei horjunut hänen painonsa vuoksi.

"Oletko yhä varma, ettet halua sairaalaan?" Myräkkä varmisti toivoen, että mies oli vain houraillut eilen.

"Olen", kuului silti napakka vastaus.

Muistuttaessaan itselleen, kuinka kauhuissaan oli ollut vieraasta autossaan ja varoitellessaan itseään idean surkeudesta, Myräkkä raahasi miehen kuistilleen. Hän jätti värisevän potilaan nojaamaan vasten talon seinää siksi aikaa, kun hän yritti saada jäykän lukon auki. Avaimen kanssa taistellessaan hän vilkuili aina välillä miestä, joka puolestaan tuijotti vuoroin Myräkkää ja vuoroin hänen olallaan keikkuvaa kivääriä. Hän näytti olevan tilanteesta aivan yhtä kauhuissaan kuin Myräkkäkin. Myräkkä ei todellakaan halunnut sekopäätä taloonsa, eikä sekopää selvästikään myöskään pitänyt ideaa erityisen hyvänä. Silti kun ovi oli avautunut äänekkäästi valittaen, Myräkkä antoi jälleen miehen ottaa tukevan otteen hänen takistaan ja auttoi toisen sisälle. Hän talutti nilkuttavan vieraansa sohvalle, johon mies lyyhistyi välittömästi.

Tietämättä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä, Myräkkä jäi vaivaantuneena seisomaan sohvan viereen. Mies katseli hermostuneena ympärilleen asuntoa arvioiden. Hän näytti rentoutuvan hieman, kun missään ei näkynyt lisää aseita. Mutta todenteolla hänen ilmeensä kirkastui vasta, kun hän huomasi keittiön asunnon perällä.

"Onko sinulla ruokaa?" hän kysyi kiihkeästi ja katsoi Myräkkää silmät suurina, innostuneena kuin pieni lapsi.

"Öh... joo. Meinasitko, että olen elänyt täällä ilman?" Myräkkä vastasi tylysti, mutta huokaisi sitten.

"Haluatko sinä sitten jotain?"

Kävi ilmi, että hänen vieraansa halusi kirjaimellisesti kaikkea mahdollista. Myräkkä kiikutti hänelle suurin piirtein kaiken munakkaasta aina pakastettuun hirvenlihaan ja katsoi sitten lievän kuvotuksen vallassa, kuinka mies sulloi kaiken suuhunsa. Kuka tahansa muu olisi oksentanut syödessään tuollaisella vauhdilla, mutta selvästi kauan nälkää nähnyt vieras ei vaikuttanut olevan moksiskaan. Hän pysähtyi ainoastaan onkimaan jotain pois suustaan ja mulkaisemaan Myräkkää.

"Munakkaassa on kananmunan kuorta", hän sanoi.

"Anteeksi kamalasti. Haluaako prinsessa vittu rahat takaisin?" Myräkkä sanoi kuivakasti, mutta ei saanut vastausta, sillä mies jatkoi ruuan hotkimista eikä luultavasti edes kuullut hänen kommenttiaan.

Lähinnä koska ei kestänyt katsoa sellaista sikailua, Myräkkä kävi penkomassa kaappeja, kunnes löysi paksua, mutta ikivanhaa sideharsoa ja jonkinlaisen ensiapupakkauksen. Hän palasi olohuoneeseen ja heitti viimeisiä lakkahillon rippeitä leivänkannikalla onkivaa miestä siderullalla päähän.

"Tee sille haavallesi jotain. Se näytti aika pahalta. Likainen kangasriekale ei varmaan tee sille hyvää", Myräkkä kehotti, kiskoi asunnon nurkasta ylimääräisen antiikkituolin sohvan eteen ja istui alas.

Hänen katsellessaan mies kääri lahkeensa ylös paljastaen jälleen lihassaan ammottavan haavan. Hän repäisi vanhan siteen pois ja alkoi kääriä uutta tilalle kivusta irvistäen. Myräkästä jalka näytti turvonneelta, vaikka ei hän lääkäri ollutkaan.

"Onko se tulehtunut? Mitä luulet?" hän kysyi.

"En ole varma. Olen yrittänyt pitää sen puhtaana, mutta... en tiedä. Ehkä. Kipeä se ainakin on", kuului epävarma vastaus.

"Okei. Öö..." Myräkkä mutisi ja penkoi ensiapulaukkua. Hän tiputteli lattialle kasan laastareita ja yksittäisiä pillereitä, joiden käyttötarkoituksesta ei ollut varma. Lopulta hänen käteensä osui pieni pahvinen paketti.

"Tässä on ainakin jotain tulehduskipulääkkeitä. Ehkä ne auttavat. Niiden nimessä on kuitenkin sana tulehdus. Ja pahimmillaankin ne kuitenkin vain lieventävät kipua. Kai", Myräkkä sanoi ja heitti paketin sidettä solmivalle miehelle.

"Oletko sinä jotenkin sairas? Ei pahalla, mutta näytät hukutetulta rotalta", hän jatkoi.

"Kiitos, mutta ei. Tämä on vain uupumusta ja nälkää. Ja ehkä minulla on pikku flunssakin", mies vastasi.

"Ja jalastasi puuttuu pala", Myräkkä täydensi ja hinasi tuoliaan hieman lähemmäksi.

Mies ei vaivautunut vastaamaan vaan tutki hetken lääkkeiden pakkausta, nyökkäsi hyväksyvästi ja heitti kaksi pilleriä suuhunsa.

"Kauanko olet ollut liikkeellä?" Myräkkä kysyi.

Mies kohautti olkiaan.

"En ole ihan varma. Kolmisen viikkoa, ehkä", hän sanoi.

Myräkkä oli arvannut toisen kulkeneen pitkään, mutta oli silti yllättynyt.

"Kävellen?"

"Ei. Hevosella. Etkö sinä kuuntele yhtään?" 

Hienoa. Taas tämä sama paasaus alkaisi.

Tällä kertaa mies ei kuitenkaan alkanut puhua hevosestaan vaan katsoi Myräkkää arvioiden.

"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

"Myräkkä."

"Mikä?"

"Myräkkä."

"Myräkkä?"

"Niin."

Mies aukoi suutaan hetken.

"Ei se edes ole nimi", hän sanoi.

Myräkkä virnisti. Hän oli tottunut tuohon reaktioon, mutta se huvitti häntä silti joka kerta yhtä paljon.

"On se minulle", hän totesi.

Mies pudisti päätään.

"Ei se voi olla sinun oikea nimesi", hän sanoi.

"No, kukas itse olet?" Myräkkä kysyi ennen kuin väittely ehti jatkua.

Mies tuijotti häntä hetken.

"Petri", hän sanoi lopulta, sellaisella äänensävyllä, josta oli mahdotonta olla kuulematta valhetta.

"Älä helvetissä", Myräkkä tyrskähti.

"Et sinä ole Petriä nähnytkään. Olet ehkä kaikista epä-Petrein ihminen, jonka olen koskaan tavannut", hän sanoi.

"Miksi sinä voit olla Myräkkä, mutta minä en voi olla Petri?" mies tivasi.

"Koska minä en edes yritä peitellä, etten halua sinun tietävän nimeäni. Mutta sinä yrität valehdella", Myräkkä vastasi ja nojautui eteenpäin.

"Joten mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

"Petri", mies toisti kiukkuisesti.

Myräkkä tuhahti turhaantuneena. Hän halusi todellakin tietää, kenet oli taloonsa päästänyt.

"Hyvä on. Kutsun sinua sitten Hevospojaksi", Myräkkä sanoi.

"Minun nimeni on Petri!" mies tulistui.

"Eikä ole", Myräkkä vastasi.

"Mistä sinä tiedät? Miksi minä valehtelisin?" toinen kysyi.

"Ah, enpä tiedä. Ehkä koska olen nähnyt tuollaisen haavan ennenkin ja tiedän sen tulleen poliisin luodista", Myräkkä totesi.

Se vähäinen väri, jonka syöminen oli nostattanut, valahti pois miehen kasvoilta. Hän tuijotti Myräkkää suu auki, ja Myräkkä tuijotti tyynesti takaisin. Noin puoli minuuttia oli hiljaista.

"Voiko sen oikeasti nähdä haavasta?" mies kysyi lopulta hyvin käheällä äänellä.

Myräkkä hymyili ilottomasti.

"Ei. Mutta kiitos kun vahvistit teoriani", hän sanoi.

Miehen kasvot punehtuivat kiukusta ja hän yritti selvästi keksiä jotain sanottavaa. 

"Okei, Hevospoika. Nyt saat luvan kertoa kaiken", Myräkkä sanoi.

Mutta Hevospoika ei kertonut. Hän tuijotti Myräkkää suu kireänä viivana ja kulmat kurtussa, aivan kuin pikkulapsi, joka kieltäytyi syömästä. Myräkällä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään. Hän istui kärsivällisesti ja tuijotti Hevospoikaa hymyillen toisen äärimmäisen vihaiselle ilmeelle. Hänen sisällään kuitenkin myllersi. Hän oli ottanut rikollisen taloonsa. Tämä ei voinut olla turvallista sitten millään tavalla. 

Hänen olisi saatava tietää, mitä hänen vieraansa oli tehnyt saadakseen luodista. Poliisit tuntien kyse saattoi olla mistä tahansa aina taskuvarkaudesta sarjamurhaan riippuen siitä, mistä kaupunkivaltiosta mies tuli. Myräkkä ei ollut tyhmä, ainakaan omasta mielestään. Hän tiesi, ettei tähän mieheen ollut luottamista. Hänen pitämisensä talossa päättyisi mitä luultavimmin huonosti.

Hetken päästä alkoi näyttää pahasti siltä, että Hevospoika oli tullut kiukusta mykäksi. Myräkkä päätti esittää apukysymyksiä, jotta totuuden kertominen sujuisi nopeammin.

"Onko poliisi perässäsi?" hän kysyi.

Mies puri huultaan selvästi haluttomana vastaamaan kysymykseen. Lopulta hän kuitenkin pudisti hieman päätään.

"Entä jokin outo rikollisliiga? Kultti kenties?" Myräkkä kysyi.

Hevospoika mulkaisi häntä vihaisesti. 

"Ei", hän ärähti.

"No, mitä sitten tapahtui? Huvikseenko he sinua ampuivat?" Myräkkä murahti.

"Se... se oli jonkinlainen väärinkäsitys", Hevospoika vastasi.

Myräkkä naurahti kuivakasti. Hän ei uskonut miehen puheita hetkeäkään. Hän tunnisti huonon valehtelijan, kun sellaisen tapasi.

"Juu, niin tietysti. Ja sitten päätit lähteä väärinkäsitystä karkuun kolmen viikon hevosvaellukselle. Enpä usko", hän sanoi.

Mies mulkoili häntä ja korjasi jalkansa asentoa.

"Entä sinä sitten?" hän kysyi kivusta irvistäen.

"Asut keskellä metsää täysin yksin, mökissä jota ei edes ole merkitty karttaan ja kutsut itseäsi Myräkäksi. Ei sekään normaalia ole." Hevospoika jatkoi.

"Normaalimpaa kuin ohikulkijoiden pysäyttely metsätiellä ja heidän autojensa päälle kiipeäminen", Myräkkä sanoi tuhahtaen.

"Ja ehkä minä vain pidän luonnon rauhasta. Ja sitä paitsi me emme olleet puhumassa siitä. Me olimme puhumassa sinusta ja siitä, kuinka - -" Myräkän lause katkesi, kun talon täytti terävä pirinä. Hevospoika hätkähti ja vilkuili vauhkona ympärilleen. Myräkkä sen sijaan nousi murahtaen seisomaan ja osoitti sohvalla makaavaa miestä.

"Tämä ei ollut sitten tässä", hän sanoi ennen kuin kiepahti ympäri ja marssi makuuhuoneeseensa. Pienen nuhjuisen tilan nurkassa olevan yöpöydän päällä pirisi musta lankapuhelin. Myräkkä käveli sen luokse ja nosti luurin korvalleen. 

"Haloo?" hän sanoi.

Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista. Myräkkä tunsi pienen levottomuuden heräilevän sisällään. Hänelle ei kovin usein soitettu. Oikeastaan hänelle soitettiin hyvin harvoin. Niin harvoin, ettei hänestä oikeastaan tuntunut luontevalta pitää luuria kädessään.

Hän kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla oli hänen numeronsa. Kuka tahansa heistä soittikin, saattoivat uutiset olla joko erittäin hyviä tai erittäin huonoja. Mitä luultavimmin erittäin huonoja. Oikeastaan todennäköisyys siihen, että joku vaivautui soittamaan hänelle kertoakseen hyviä uutisia, oli minimaallinen, suorastaan mikroskooppinen. 

Lopulta hän kuuli jonkun vetäisevän henkeä. Sitten alkoi loputon puhetulva.

"Hei! Koiviston paperista hyvää päivää! Haluaisin ilmoittaa uudesta alennuksestamme! Tällä viikolla voit saada--" 

Myräkällä napsahti. Tavallaan hän oli helpottunut, mutta toisaalta hän oli vihainen. Hänen oli silmänräpäyksen ajan annettu tuntea pelonsekaista toivoa.

"JUMALAUTA! KUINKA SAATANAN MONTA KERTAA MINUN ON KIELLETTÄVÄ SOITTAMASTA? MINÄ EN TARVITSE SITÄ TEIDÄN PASKAPAPERIANNE! EN TIEDÄ, KUKA ON ANTANUT TEILLE NUMERONI, MUTTA VOITTE VITTU SOITTAA VAIKKA HÄNELLE! HANKI OIKEA TYÖ!" Myräkkä karjui miehen puheen päälle ja läimäisi luurin kiinni.

Hän jäi hetkeksi seisomaan puhelimen eteen, osittain odottaen, että se pärähtäisi jälleen soimaan.

Hän ei olisi pannut pahakseen. Tuntui välillä ihan hyvältä päästellä höyryjä.

Puhelin pysyi kuitenkin vaiti. 

Myräkkä kääntyi ympäri hitusen pettyneenä ja rymisteli takaisin olohuoneeseen, jossa häntä odotti kauhusta kankea Hevospoika. Myräkän huuto oli ilmeisesti säikäyttänyt hänet.

"Koiviston vitun paperi", Myräkkä murahti ja heittäytyi takaisin tuoliin istumaan.

"Soittavat kerran parissa kuukaudessa, en tiedä miksi. Ei suurin piirtein kellään Suomessa ole puhelinta. Luulisi, ettei tuollainen mainonta kannata. Aluksi se oli huvittavaa, nyt se vain vituttaa. Pari vuotta sitten jopa tilasin heiltä paketin paperia Jokikylään, kuvittelin sen lopettavan puhelut. Paketti ei koskaan tullut perille, ja pian he olivat taas soittamassa", Myräkkä selitti ja huokaisi dramaattisesti.

"Jonain päivänä minä etsin sen pahuksen paperitehtaan ja poltan sen maan tasalle." 

Hevospoika katsoi häntä suu raollaan ja silmät suurina. Hän kohottautui istumaan ja kurtisti kulmiaan.

"Onko sinulla puhelin?" hän kysyi.

"Joo", Myräkkä vastasi.

Yhtäkkiä mies näytti unohtaneen saaneensa luodista jalkaan. Hän oli jo puolimatkassa pois sohvalta, ennen kuin pysähtyi. Hän katsoi silmät kirkkaina kohti makuuhuonetta.

"Voisinko soittaa yhden nopean puhelun?"  Myräkän ei tarvinnut edes miettiä vastausta.

"Et todellakaan", hän sanoi.

Innostus katosi Hevospojan naamalta. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi Myräkkää kuin kielto olisi ollut täysin kohtuuton.

"Mitä? Miksi? Ei siinä kauaa menisi." 

"En minä aio antaa sinun soittaa rikostovereillesi ja ohjata heidät tänne", Myräkkä vastasi.

Hevospoika näytti nyrpeältä.

"Miten minä edes tekisin sen? 'Hei, kaverit tulkaa tänne mökkiin keskellä metsää' vai?" hän sanoi.

"Vaikka", Myräkkä sanoi.

Mies tuijotti häntä selvästi hyvin turhaantuneena. Hän painoi päänsä käsiinsä ja mutisi hiljaa jotain hyvin epäselvää. Sitten hän huokaisi ja katsoi jälleen Myräkkää.

"Okei... Myräkkä. Ymmärrän huolesi, mutta - -"

"Vastaus on yhä ei." 

"Äh, älä viitsi!" Hevospoika ärähti.

"Kyllä taidan viitsiä. Minun taloni, minun sääntöni", Myräkkä totesi.

Mies sulki raollaan olleen suunsa ja näytti jälleen hivenen varautuneelta.

Pidätkö sinä minua vankina? Estät minua hälyttämästä apua, sitäkö tämä on?" hän kysyi.

Myräkkä hieroi turhautuneena naamaansa ennen kuin vastasi. 

"Jos vankina oleminen tarkoittaa sinulle sitä, että pelastan sinut tien reunasta, lääkitsen haavasi, annan sinulle ilmaista ruokaa ja olet vapaa painumaan matkoihisi koska tahansa, mutta et saa käyttää puhelintani, niin joo. Olet vanki", hän sanoi ja nousi ylös. 

Hän mittaili ärtynyttä miestä katseellaan. Toinen vastasi katseeseen sen näköisenä, kuin olisi yrittänyt näyttää keskisormea naamaansa tyytymättömästi mutristamalla.

"Voit jäädä toistaiseksi, mutta turha yrittää mitään. En luota sinuun", Myräkkä totesi.

Miehen ilmeestä päätellen tunne ei ollut yksipuolinen.

Kommari luku 2

9.7.2017

Klo. 8.45

Leipomossakaan ei onnistanut. Heillä on liikaa työntekijöitä, varsinkin kun taloustilanne on mitä on...

En tiedä miksi edes vaivauduin. Kyllähän minä tiesin, etteivät he palkkaa. Minut naurettiin ulos.

Mutta minä yritän uudestaan. Johonkin muualle. En tiedä vielä, mihin. Selvitän sen kyllä. Keksin jotain.

Mutta minua pelottaa. Minua todella pelottaa.

En ole saanut nukuttua melkein lainkaan viime öiden aikana. He tulevat hakemaan minut.

Tiedän sen.

Aina kun kuulen askeleet rappukäytävässä, luulen heidän tulevan. Eilen he koputtivat taas ovelle. En uskaltanut katsoa ovisilmästä, mutta he potkivat ovea ja huusivat minua tulemaan ulos. Olin hiljaa

vessassa lukkojen takana, ja lopulta he lähtivät.

Mutta he tulevat takaisin. Tiedän sen. Ja ensi kerralla ovi ei välttämättä kestä.

Riitasointu laski kynän pöydälle ja paukautti päiväkirjansa kiinni. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vetäisi täristen henkeä.

Hän olisi halunnut itkeä, mutta hän oli itkenyt viime aikoina niin paljon, ettei hänestä irronnut enää kyyneltäkään. Hän saattoi enää vain yrittää olla päästämättä epätoivoa valloilleen.

Riitasointu oli selvinnyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kaikki vaikutti tulleen umpikujaan. Hänen oli ennenkin onnistunut livahtaa tukalasta tilanteesta juuri ja juuri.

Hän tekisi sen nytkin. Hän tekisi sen uudestaan ja uudestaan. Niin monta kertaa kuin tarvitsisi.

Tai niin hän toivoi tekevänsä. Juuri nyt hänen uskonsa oli kovilla.

Riitasointu nousi seisomaan. Hän oli yksin pienessä, suorastaan kaappimaisessa asunnossa. Hän oli vuorannut kylmät betonilattiat erilaisilla matoilla. Oikeastaan koko huoneistossa ei ollut toisiinsa sopivia huonekaluja. Hän oli ottanut, mitä oli saanut riivittyä kasaan. Eikä se oikeastaan edes haitannut häntä. Riitasointu rakasti kotiaan, näytti se miltä hyvänsä. Se oli hänen turvapaikkansa. Tai oli ollut aina viime kuukausiin saakka.

Riitasointu veti muutaman kerran syvään henkeä, ennen kuin käveli huoneen poikki harmaata betoniseinää vasten nojaavan peilin luokse. Vaikka heijastava pinta olikin haalistunut, hän näki silti väsymyksen kasvoiltaan.

Hän nappasi läheisellä pöydällä lojuvan harjan ja alkoi hitaasti selvittää yön aikana sotkeutuneita, kiharia hiuksiaan. Hän ei koskaan tulisi ymmärtämään, miten ne edes saattoivat takkuuntua niin pahasti niin lyhyen ajan sisällä. Toisaalta asiaan saattoi vaikuttaa se, että hän oli pyörinyt levottomasti koko yön.

Hänen onnistui jotenkin saada tummat kutrinsa suttuiselle poninhännälle. Riitasointu nappasi ohuen, useaan otteeseen parsitun takkinsa tuolin selkänojalta ja puki sen päälleen matkalla ovelle.

Hänen oli pysähdyttävä hetkeksi. Hän painoi korvansa ovea vasten, sulki silmänsä välttyäkseen muilta ärsykkeiltä ja kuunteli. Hän kuuli naapurin lasten juoksevan yläkerrassa, joku soitti radiota hieman liian kovalla. Muuten oli hiljaista.

Hän tähysti ovisilmästä käytävään. Kun hän oli todennut sen autioksi, hän avasi varovaisesti oven ja livahti ulos.

Talossa ei ollut hissiä, harvemmassa Hämeenlinnan rakennuksessa oli. Niinpä Riitasointu lähti kapuamaan kapeita rappusia alas. Hän asui viidennessä kerroksessa, joten portaita riitti.

Riitasointu käveli hitaasti, toinen käsi kaiteella. Hän yritti päättää, mitä tekisi nyt. Mikä hänen seuraava siirtonsa olisi.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kolunnut koko kaupungin. Käynyt jokaisessa yhä pystyssä olevassa tehtaassa, ravintolassa... oikeastaan missä tahansa. Hän oli anonut työpaikkaa, mitä tahansa. Millä tahansa palkalla. Mutta työpaikkoja oli vähän ja työttömiä tuhansia. Riitasointu oli nähnyt heidän kerääntyvän yksi kerrallaan kaduille viime vuosien aikana. Hän oli aistinut kasvavan levottomuuden.

Hän oli kuullut kaduilla liikkuvat huhut ja satunnaiset kahakat, jotka poliisit nopeasti vaiensivat. Ja hän oli rukoillut, ettei koskaan joutuisi noiden epätoivoisten ihmisten joukkoon. Mutta nyt näytti pahasti siltä, ettei hänen ainoaa toivettaan ollut kuultu.

"Hei! Sinä!"

Riitasointu hätkähti äkillistä ääntä ja kohotti katseensa. Hän ei ollut edes huomannut saapuneensa aulaan.

Ulko-ovella seisoi keski-ikäinen, ruudulliseen kauluspaitaan sonnustautunut nainen, joka toi Riitasoinnun mieleen etäisesti korppikotkan.

Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, ja hän puristi kätensä tiukasti kaiteen ympärille.

Nainen oli talonmies, eikä todellakaan se henkilö, johon Riitasointu halusi törmätä.

"Sinä olet se 32B:n tyttö, vai mitä?" nainen kysyi ja tihrusti häntä ankarasti aulan toiselta puolelta. Hetken aikaa Riitasointu harkitsi valehtelevansa, mutta tiesi, ettei vale kantaisi häntä pitkälle. Niinpä hän nyökkäsi.

Talonmies puri huultaan ja nosti kätensä puuskaan.

"Olen käynyt soittamassa ovikelloa monta kertaa tällä viikolla. Jätin lapunkin", hän sanoi.

Riitasointu ei sanonut mitään, vaan tuijotti kenkiään. Hän oli nähnyt lapun. Hän oli lukenut sen. Ja sitten hän oli heittänyt sen pois. Ei hän ollut voinut muutakaan.

"Vuokrasi on myöhässä. Taas", nainen sanoi.

Riitasoinnun sydän hakkasi. Hän halusi paeta. Hän ei pärjännyt näissä tilanteissa. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

"No? Aiotko maksaa? Koska jos et, minulle ei jää paljon vaihtoehtoja. Sinun asuntoosi on kymmeniä vuokralaisia jonossa."

"E-e-ei. Kyllä-kyllä mi-mi-minä sen-sen maksan", Riitasointu sanoi.

Nainen tuijotti häntä kulmat kurtussa, hämmentynyt pilke silmäkulmassa. Riitasointu tunsi tuon ilmeen. Talonmies ei saanut hänen äänestään selvää.

"Minä... minä ma-maksan", hän sanoi niin selkeästi ja hitaasti kuin saattoi, mutta hänen äänensä säröili silti.

Tällä kertaa toinen kuitenkin näytti ymmärtävän.

"Ja koska sinä sen ajattelit tehdä?" hän kysyi.

"A-anna mi-minulle muutama päivä", Riitasointu pyysi.

Naisen ilme ei värähtänytkään. Hän näytti ärtyneeltä.

Huono juttu.

"Pa-paperitehtaalla ka-ka-karsittiin työntekijöitä. Anna minulle aikaa etsiä uusi työ", Riitasointu jatkoi hätääntyneenä, kun naisen kylmä katse ei pehmennyt.

Hänen pyyntönsä ei kuitenkaan näyttänyt parantavan tilannetta. Talonmies katsoi häntä suu tiukkana viivana.

"Se oli syysi viime kuussa. Ja sitä edellisenä", hän sanoi.

Riitasointu ei osannut muuta kuin tuijottaa naista avuttomana. Hän pidätteli sisällään kuohuvia tunteita. Hän olisi halunnut raivota naiselle huutaen ja itkien. Hän olisi halunnut pakottaa toisen ymmärtämään. Mutta hän ei voinut tehdä niin.

Niinpä hän vain seisoi typeränä portaiden päässä ja tuijotti lattiaa ulko-oven vieressä seisovan naisen edessä.

Sekunnit venyivät. Paniikki hiipi hänen kehoonsa ja puristi nihkeät sormensa hänen kaulalleen. Hän tunsi kuristavan tunteen kurkussaan kasvavan hetki hetkeltä. Hän tiesi purskahtavansa kohta itkuun.

Ennen kuin niin ehti käydä, talonmies tuhahti ja osoitti häntä luisevalla sormellaan.

"Kaksi päivää", hän sanoi.

Riitasointu nyökkäsi pontevasti ymmärryksen merkiksi. Nainen mulkoili häntä vielä hetken, ennen kuin harppoi hänen ohitseen portaikkoon ja lähti kapuamaan ylös, luultavasti käydäkseen saman keskustelun jonkun toisen kanssa.

Riitasointu nojasi muutaman sekunnin seinää vasten. Kaksi päivää. Se ei ollut paljoa, mutta ehkä hän saisi sen riittämään. Hänen oli kai pakko.

Hän käveli hitaasti ulko-ovelle ja astui ulos kalseaan kesäpäivään.

Kadut tulvivat ihmisiä. Riitasointu kulki, minne hekin sattuivat kulkemaan, sillä tällaisessa ihmisjoukossa oli mahdotonta, melkein vaarallista, kulkea vastavirtaan. Väenpaljous oli työntänyt hänet keskelle mielenosoitusta. Joka puolelta häntä tönivät iskulauseita raivoisasti karjuvat työläiset. 

Riitasoinnun korvia särki. Hän inhosi kovia ääniä. Hän inhosi huutoa ja tällaista ihmismassaa. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi saanut henkeä.

Mielenosoitukset eivät olleet epätavallisia, päinvastoin. Niitä vain oli pirullisen vaikea ennustaa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli joutunut osaksi kohti Kaupungintaloa ryntäävää joukkoa.

Mielenosoittajien huutamisesta käheät äänet sekoittuivat toisiinsa niin pahasti, ettei Riitasointu saanut selvää heidän sanoistaan. Oli kuitenkin selvää, mistä kansa oli vihainen. Samasta kuin aina: rahasta. Tai sen puutteesta. Palkkojen laskusta. Työpaikkojen lakkauttamisesta. Lamasta. Kaupungintalon kykenemättömyydestä tehdä millekään mitään.

Yleisestä, kaiken vähänkin eläväisen nujertavasta kurjuudesta.

Riitasointu oli jo aikoja sitten oppinut, ettei huutaminen auttanut. Kaupungintalo vain lukitsi ovensa ja määräsi viranomaiset taltuttamaan kansan raivon.

Hallitus ei eroaisi, halusivat kaduilla kulkevat ihmiset sitä kuinka paljon tahansa.

Oli turha huutaa, jos vastapuoli oli päättänyt olla kuuntelematta.

Ensimmäisen mahdollisuuden tullen Riitasointu puski itsensä pois ihmisjoukosta pienemmälle ja hiljaisemmalle kujalle. Juuri ajoissa. Hän kuuli kaukaa kantautuvat huudot, joiden sävy oli erilainen kuin mielenosoittajien rytmikkäät karjaisut. Näissä äänissä oli kauhua. Kipua.

Riitasointu lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan mahdollisimman ripeästi. Hän ei halunnut olla poliisien tiellä. 

Riitasointu harppoi eteenpäin ja yritti ajatella. Hän kävi mielessään läpi listaa mahdollisista työpaikoista. Hän tiedosti lähes kaikkien paikkojen olevan pelkkiä olemattomia haavekuvia. Hänen olisi keskityttävä todennäköisempiin vaihtoehtoihin. Inhosi hän niitä kuinka paljon hyvänsä.

Riitasointu suunnisti muutaman suttuisen korttelin halki. Hieman ennen kolmikerroksista, kömpelösti punaiseksi maalattua taloa (hänestä oli aina näyttänyt siltä, kuin maali olisi loppunut kesken) hän pysähtyi ja peilasi itseään suljetun liikkeen ikkunasta. Osa hänen hiuksistaan oli karannut poninhännältä ja roikkui nyt hänen kasvoillaan. Riitasointu oli kirota ääneen, kun tajusi jättäneensä harjan kotiin. Montako kertaa tämän oli tapahduttava, ennen kuin hän oppi? 

Paremman puutteessa Riitasointu tunki hiuskiehkurat korviensa taakse ja yritti epätoivoisesti tökkiä muutamaa pidempää suortuvaa takaisin hiuslenkin sisälle, mutta kuten odotettavissa oli, lopputulos ei ollut erityisen ihastuttava. 

Hän tuijotti kuvajaistaan vielä hetken purren hermostuneesti huultaan. Hän ei pitänyt näistä tilanteista. Hänestä oli inhottavaa pyytää ihmisiltä asioita, kun hän selvästi oli altavastaajana. Se nöyryytti häntä.

Se sai hänet säälimään itseään.

Mutta ei hän juuri muuta voinut. 

Riitasointu irrotti katseensa kuvajaisestaan ja käveli hitaasti punaisen talon luokse. 

Baarilla ei ollut nimikylttiä. Ei se tarvinnut sellaista. Kaikki näillä kulmilla tiesivät täsmälleen, missä baari sijaitsi. Riitasointukin tiesi, vaikka hän ei ollut edes maistanut alkoholia vuosiin eikä hän pitänyt kapakoiden tunnelmasta.

Hän epäröi vielä hetken ennen kuin tarttui oven tahmeaan kahvaan ja työnsi oven auki. 

Baari oli lähes tyhjä, mikä ei ollut yllättävää, näyttihän seinällä tikittävä kello vasta puoli kymmentä. Jossain hämärästi valaistun tilan perällä näkyi nuokkuvan muutama selvästi humaltunut hahmo.  Riitasointu käänsi selkänsä heille ja käveli hitaasti huoneen poikki kohti baaritiskiä. Hän tunsi olonsa hyvin epämukavaksi. Huoneeseen oli pinttynyt kitkerä haju, jollainen ei lähde tavallisesta tupakasta.

Aina muutaman askeleen välein hän astui johonkin tahmeaan.

Koko paikka oksetti häntä.

Baaritiskin takana puuhaili ehkä nelikymppinen mies. Hänellä oli tummat hiukset, nenällään alas valuneet silmälasit ja päällään paita, jolle oli roiskunut jotain kellanruskeaa. Hänen silmiensä alla oli väsyneet varjot, jotka kielivät koko yön jatkuneesta työvuorosta, ja hänen huulestaan roikkui tupakka. Tai ainakin Riitasointu toivoi sen olevan vain tupakkaa.

Mies ei vilkaissutkaan Riitasointua, kun tämä pysähtyi epäröiden tiskin eteen. Toinen kiillotti hajamielisenä pölyisiä oluttuoppeja ja asetteli niitä tiskin takana olevaan hyllykköön.

"Mitä saisi olla?" hän kysyi tylysti kääntämättä vieläkään katsettaan.

Riitasointu tuskin tiedosti pyörittelevänsä paitansa helmaa sormissaan, kun vastasi.

"Äh... E-en mi-minä halua mitään. Ju-juotavaa siis", hän sanoi ja yritti parhaansa mukaan hymyillä.

Nyt mies katsoi häntä. Hänen ilmeestään näki, ettei hänellä olisi ollut energiaa käydä tätä keskustelua.

"Yleensä ihmiset tulevat tänne juomaan, tiedätkös?" mies murahti kuivakasti ja jatkoi lasin kiillottamista.

"Ti-tietysti. Minä... minä vain... Ä-äitini oli töissä tä-täällä", Riitasointu sanoi kiireesti.

Mies päästi "aha" -äännähdyksen, josta suorastaan kumpusi, kuinka vähän hän välitti. Riitasointu päätti jättää toisen mielenkiinnon puutteen huomiotta.

"Si-siitä o-on monta vuotta, et välttämättä mu-muista häntä. Hä-hänen nimensä oli Emma", hän jatkoi. Mies tuijotti häntä hetken ilmeettömänä, mutta nyökkäsi sitten.

"Se nuori nainen, joka raahasi muksuaan välillä töihin? Muistan hänet. Ja sinut myös. Miksi sinua sanottiinkaan?" hän kysyi silmät kapeina.

"Ri-Riitasoinnuksi." 

Hän oli tyytyväinen miehen muistaessa hänet. Se tekisi tästä ehkä hitusen helpompaa.

"Niin, muistelinkin, että nimi oli erikoinen. Vaikka tokkopa se sinun oikea nimesi on", baarimikko tokaisi.

"Niin. Se-se on vain lempinimi", Riitasointu sanoi.

Kapakoitsija hymähti ilottomasti ja asetti tuopin hyllylle.

"Noh, Riitasointu. Mitä sinä täältä haluat, jos ei juoma kerta kelpaa?"  Tässä se olisi.

Että Riitasointu inhosi tätä.

"Mi-minä ta-tarvitsen töi...töitä. Todella, todella pa-paljon", hän sanoi.

Miehen ilme muuttui hieman. Hän näytti säälivältä ja vilkuili levottomasti jonnekin Riitasoinnun taakse.  Se ei enteillyt hyvää. Mikäli hän olisi antamassa Riitasoinnulle töitä, hän ei näyttäisi tuolta.

"Ei sen ta-tarvitse olla mikään iso.... iso homma. Mitä tahansa pi-pikku töitä. Sen ei välttämättä pi-pidä olla edes va-vakituinen työ. Minä... minä vain..." Riitasointu kiirehti jatkamaan.

Miehen ilme ei kuitenkaan muuttunut. Hän puri huultaan ja katsoi jälleen jonnekin kauas, luultavasti ulos ikkunasta.

"Minä oi-oikeasti tekisin mitä tahansa", Riitasointu sanoi hiljaa.

Mies katsoi häntä hermostuneesti ja korjasi nenänpäähän asti valuneiden silmälasien asentoa.

"Kuule, asia on näin: minä en omista baaria. Voisin mielelläni puhua johtajalleni ja suositella sinua, mutta tiedän, että hänellä oli... ongelmia Emman kanssa. Paljon ongelmia. Äitisi oli... no... hän ei ollut aina helpoimmasta päästä", baarimikko sanoi hiljaa.

Riitasointu nyökkäsi sanomatta sanaakaan. Hänen ei pitäisi olla yllättynyt.

"Asian ydin on kuitenkin siinä, että johtaja muistaa varmasti Emman ja hän muistaa myös sinut. Olen pahoillani, mutta hän ei ikinä anna sinulle penniäkään", mies jatkoi.

Riitasointu ei osannut kuin seisoa siinä ja tuijottaa miestä voimattomana. Se siitä sitten. Ei olisi pitänyt odottaa mitään, ei olisi saanut herätellä toiveita.

Baarimikko ei enää kiillottanut laseja. Hän näytti yhä hermostuneemmalta, kun hän kumartui hieman eteenpäin.

"Hei, kuule. Ei sillä, että se kuuluisi minulle, mutta ethän sinä ole... samoissa hommissa kuin äitisi?" mies kysyi.

Riitasointu ei ollut varma mitä toinen tarkoitti. Mutta koska mies puhui madalletulla äänellä, hän päätteli kyseessä olevan jotain, mitä hän ei edes voisi kuvitella tekevänsä, ja pudisti päätään.

"Ei. En tie-tietääkseni."

"Okei. Öh... älä nyt säikähdä, mutta nuo pari tyyppiä baarin perällä ovat tuijottaneet sinua jonkin aikaa", mies sanoi hiljaa.

Riitasointu jähmettyi. Hänen vatsaansa kirpaisi jännityksestä.

"Toinen on pitkä, siis todella pitkä, mies ja toinen nainen, jonka pää näyttää puoliksi kynityltä." 

Riitasointu tajusi etäisesti puristavansa tiskin reunaa. Hän tuijotti miestä kauhusta kankeana.

Hän tunnisti nuo kuvaukset, vaikka ne olivatkin hyvin yksinkertaiset.

Nuo kaksi eivät olleet baarissa, kun hän oli saapunut, se oli varma. Voisiko olla sattumaa, että he olivat täällä samaan aikaan hänen kanssaan? Vai olivatko he seuranneet häntä? Jos olivat, niin kuinka kauan?

Riitasointu nyökkäsi huolestuneen näköiselle miehelle ja kääntyi ripeästi kohti ovea. Hän varoi katsomasta baarin perälle harppoessaan uloskäynnille. 

Asuessaan ulos hän kuuli kaksien askelten lähtevän peräänsä.

Enempää ajattelematta hän juoksi.

Riitasointu ei katsonut taakseen. Hän ei kuullut takaa-ajajia, mutta ei uskaltanut luottaa korviinsa.  Hän ryntäsi kujalta toiselle samaan suuntaan, josta oli aikaisemmin tullut. Kohti ihmisjoukon melua ja huutoa.

Hänen sydämensä hakkasi, ja hänen suussaan maistui veri, vaikka hän ei ollutkaan juossut kovin pitkään. Vauhkot mielikuvat siitä, mitä tapahtuisi, jos hänet saataisiin kiinni, vilisivät hänen mielessään. Sitten yhtäkkiä Riitasointu näki huutavan ja meuhkaavan ihmisjoukon kadun päässä. Harkitsematta hetkeäkään hän tunkeutui ihmisten joukkoon, keskelle mielenosoitusta. Yhtäkkiä huudot ja töniminen eivät tuntuneetkaan ahdistavalta.

Hän kääntyi ympäri ja kurotteli ihmisten ylitse sen verran, että näki kujan, jolta oli juuri tullut. Se oli tyhjä.

Silti Riitasoinnun mielen perukoilla heräillyt pakokauhu ei tyyntynyt.

Hän vietti koko loppupäivän mielenosoittajien keskellä, uskaltamatta erkaantua joukosta. Kun hän oli satojen ihmisten ympäröimänä, ei kukaan uskaltaisi lähestyä häntä. Ja sitä paitsi todennäköisyys sille, että hänet löydettäisiin karjuvien työläisten joukosta, tuntui lohduttavan pieneltä.

Riitasoinnun oli suunniteltava kaikki alusta. Hän tarvitsi yhä töitä ja niitä oli vaikea saada, jos ei käynyt kyselemässä. Mutta pelkkä ajatus väliaikaisen turvan jättämisestä väänsi inhottavasti hänen vatsaansa. Niinpä hän jatkoi matkaa mielenosoittajien mukana aina Kaupungintalon edustalle asti. Hän pysytteli joukon reunamilla päästäkseen pakoon, kun poliisit lopulta saapuisivat mellakkapaikalle. 

Hän ehti katsella Kaupungintalon ovia hakkaavaa väkijoukkoa ehkä puolen tunnin ajan, kun ensimmäiset viranomaiset saapuivat. Heidän vihreät uniformunsa erottuivat selkeästi enimmäkseen harmaaseen ja valkoiseen pukeutuneesta väkimassasta. Kaukaa oli helppo seurata, kuinka he raivasivat tietään väkijoukon halki taltuttaen eteen tulevat kansalaiset. Hakaten heidät maahan.

Riitasointu ei aikonut jäädä katselemaan sitä. Hän tiesi, että poliisi tuskin kävisi hänen kimppuunsa, sillä hän vain nojasi seinään ja seurasi tapahtumia. Hän oli kuitenkin oppinut poliisien olevan arvaamattomia.

Riitasointu suoristautui ja liittyi pieneen väkijoukkoon, joka pyrki karkuun poliiseilta. Hän yritti pysyä ihmisten perässä, pysyä turvassa niin kauan kuin mahdollista. Hän seurasi heitä käytännössä juosten yhä pienemmille mukulakivikaduille. Hänen teki mieli huutaa heitä hidastamaan.

Mutta karkuun lähteneet mielenosoittajat hajaantuivat. He juoksivat kukin omaan suuntaansa.  Riitasointu tajusi olevansa yksin suttuisella kujalla. Välittömästi hänet valtasi voimakas turvattomuuden tunne. Hän saattoi tuntea, kuinka joku tuijotti häntä varjoista.

Hän tiesi, tai oikeastaan toivoi, sen olevan vain hänen mielensä tepposia. Siitä huolimatta Riitasointu ei voinut olla vilkuilematta toistuvasti taakseen, kun hän kiiruhti eteenpäin. 

Liikkeitä hänen ympärillään suljettiin, joten kellon täytyi olla jo paljon. Riitasoitu ei ollut saanut tänään mitään aikaiseksi. Huomenna olisi yritettävä kovemmin. 

Hän vakuutteli itselleen koluavansa joka ikisen liikkeen heti aamulla, mutta sisimmässään hän tiesi, ettei se auttaisi. 

Ehkä hän todella oli hävinnyt tämän taistelun.

Kun Riitasointu vihdoin pääsi talolleen, hänen jalkansa olivat rakoilla. Mielenosoittajien mukana hän oli joutunut kulkemaan aivan toiselle puolelle kaupunkia.

Hän kiipesi portaat uupuneena ylös, avasi oven, paukautti sen perässään kiinni ja heitti takkinsa oven vieressä olevaan naulakkoon. 

Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut romahtaa välittömästi vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan ollut syönyt mitään sitten aamupalan. Ajatus syömisestä kuvotti häntä. Riitasoinnun vatsaa väänsi jännityksestä niin, ettei hän olisi halunnut niellä yhtään mitään. Hän tiesi kuitenkin, etteivät hänen ongelmansa katoaisi, jos hän vain lakkaisi syömästä. Niinpä hän päätti katsoa, mitä kaapista löytyisi. Riitasointu sai etsiä valokatkaisijaa pimeässä muutaman sekunnin ennen kuin löysi sen. Valot syttyivät värähdellen.

Riitasointu kääntyi kävelläkseen keittiöön, mutta pysähtyi toinen jalka kummallisesti koholla. Hänestä tuntui, kuin hän olisi leijaillut erilleen omasta kehostaan.

Koko asunto oli käännetty ympäri. Kaikkien kaappien sisältö oli heitelty lattialle.

Olohuoneen pöydällä istui nainen, jonka vaaleista hiuksista puolet oli ajeltu lyhyiksi. Hän katsoi Riitasointua samalla tavalla inhoten kuin ihmiset katsovat tielle murskaantunutta etanaa. 

Naisen takana seisoi niin pitkä mies, että hänen päälakensa lähes hipoi kattoa. Hänellä oli arpeutuneet, ankarat kasvot, ja naisen tavoin hän tuijotti Riitasointua kulmat kurtussa.

Nainen otti pöydältä jotain hopeista, jonka Riitasointu kauhukseen tunnisti pieneksi käsiaseeksi. Kuului terävä napsahdus, kun hän otti varmistimen pois päältä.

Tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt, Riitasointu nosti kätensä ylös tuijottaen kaksikkoa silkan kauhun vallassa. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi puristanut kätensä hänen kurkulleen. 

"Rahat", nainen totesi tunteettomasti.

Riitasoinnun jaloista lähti tunto. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta sai ulos vain sarjan epämääräisiä äännähdyksiä.

Häntä aseella osoittava nainen vilkaisi toveriaan.

"Anteeksi kuinka?" hän kysyi.

"E-e-ei min... minulla o-o-ole niitä", Riitasoinnun onnistui sanoa.

Nainen pudottautui alas pöydältä ja otti askeleen Riitasointua kohti.

"Laina annettiin vuosia sitten. Olemme olleet kärsivällisiä", mies hänen takanaan sanoi.

Riitasoinnun teki mieli ottaa muutama askel eteenpäin, tarttua naista mustan takin rinnuksista ja huutaa toisen kasvoille saman, mitä oli kerta toisensa jälkeen yrittänyt selittää. Että velat eivät olleet hänen. Että se oli hänen äitinsä, joka oli sotkeutunut jengin toimintaan ja pyytänyt rahaa lainaksi. Että oli epäreilua vierittää vastuu hänen teoistaan Riitasoinnun harteille.

Mutta se ei auttanut. He halusivat rahansa.

Eikä Riitasoinnulla ollut niitä. Hän ei edes ollut aivan varma, paljonko oli velkaa. Sen perusteella, kuinka hanakasti jengin jäsenet olivat rahojensa perään kyselleet, oli kyse niin isosta summasta, ettei Riitasointu ollut koskaan edes nähnyt sellaisia rahoja. Tai ehkä hänestä yritettiin tehdä varoittava esimerkki. Mikäli kyse oli jälkimmäisestä, jengin tavoite oli hyvin lähellä toteutua.

"Mi-mi-minä ti-ti-tiedän... ja... ja olen pahoillani si-siitä", Riitasointu sanoi tavoitellen rauhoittelevaa äänensävyä, mutta saaden aikaiseksi vain hiljaista ja säikkyä kimitystä.

Nainen tuijotti häntä kylmä ja määrätietoinen katse silmissään. Riitasointu taas tuijotti aseen piippua jalat täristen. Hän olisi halunnut kääntyä ja juosta, mutta tiesi saavansa oitis luodin niskaansa. Niinpä, vaikka se saikin hänet voimaan pahoin, hän pysyi paikoillaan. Huimauksen aalto kulki hänen lävitseen useasti muutaman sekunnin sisällä. Ainoastaan se fakta, ettei toinen ollut vielä vetäissyt liipaisimesta, antoi Riitasoinnulle hitusen toivoa, johon hän aikoi takertua kaksin käsin.

Harmi vain, ettei hän nähnyt edessään seisovissa ihmisissä yhtäkään pehmeää, inhimillistä piirrettä, johon olisi voinut yrittää vedota.

"Me emme halua anteeksipyyntöjä tai selityksiä. Haluamme rahamme takaisin ja olemme toistuvasti pyytäneet sinua maksamaan. Jos sinulla ei ole yhteistyökykyä..." nainen sihisi kuin käärme ja tutkaili Riitasointua hetken silmät viiruina.

Hän harppoi eteenpäin kuroen umpeen vähäisen etäisyyden heidän välillään. Sitten, noin puolen metrin päässä Riitasoinnusta nainen pysähtyi, kohotti asettaan ja painoi sen jääkylmän piipun Riitasoinnun otsalle. 

Maailma huojui sumeana Riitasoinnun silmissä, kun hän yritti epätoivoisesti keksiä ratkaisun. Hänen aivonsa kieltäytyivät kuitenkin tottelemasta. Hän oli tullut umpikujaan.

"Viimeisen kerran: missä rahat ovat?" miehen ääni tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa.

"Mi-mi-minulla ei ole niitä. Oi-oikeasti, en ole koskaan edes - -" Riitasointu sopersi, mutta hiljeni kun nainen vilkaisi huoneen toisella puolella seinään nojaavaa miestä, joka kohautti välinpitämättömästi olkiaan, kohotti kätensä etusormi pystyyn nostettuna kurkulleen ja teki nopean edestakaisen liikkeen. Jokin ikiaikainen selviytymisvaisto huusi täyttäen Riitasoinnun kehon, kun nainen nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin häneen.

"Ei, ei, ei! Älä! Ä-ä-älä ammu! Minä- minä teen mitä vain - -" Riitasointu änkytti ja yritti peruuttaa kauemmaksi, mutta nainen seurasi häntä määrätietoisesti, kunnes hän törmäsi seinään eikä päässyt kauemmaksi.

Riitasointu ei saanut yrityksistään huolimatta hengitettyä. Hän näki hyvin epäselvästi, kuinka nainen jälleen painoi aseensa hänen ohimolleen kasvoillaan kylmä ja armoton ilme.

Sitten, täysin suunnittelemattomasti ja ilman varoitusta, Riitasoinnun sisälle kasaantuneet muurit särkyivät palasiksi. Kyyneleet sumensivat lopullisesti hänen näkökenttänsä, ja hänen suustaan pääsi kummallinen yökkäyksen ja nyyhkäisyn välimuoto.

Kuului terävä metallinen kilahdus, kun nainen veti liipaisimesta.

Riitasoinnun kehon valtasi hyytävä kylmyys. Hän sävähti ääntä, horjahti ja kaatui polvilleen maahan. Hän odotti kipua ja sitä seuraavaa pimeyteen luisumista. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kyyneleet jatkoivat valumista hänen kasvojaan pitkin. Hän nyyhkytti ja kakoi sapen maku suussa ja olisi luultavasti oksentanut, ellei hänen vatsansa olisi ollut tyhjä. 

Hänen mielensä yritti epätoivoisesti liittää palaset yhteen ja ymmärtää, miksi hän ei maannut kuolleena maassa. Hänen onnistui kyyneleittensä takaa nähdä, kuinka vaaleahiuksinen nainen oli laskenut aseensa. Hän katsoi Riitasointua inhoten samalla kun hänen toverinsa asteli hänen vierelleen.

Riitasointu pysyi polvillaan maassa ja tuijotti ylleen kumartuneita jengiläisiä kauhun kangistamana.

"Pidä sitä varoituksena, äpärä", nainen sylkäisi ja astui taaemmaksi, jotta mies saisi enemmän tilaa. Ennen kuin Riitasointu ehti edes käsittää mitä tapahtui, mies oli tarttunut hänen paitansa rintamuksesta, kiskaissut hänet väkivalloin ylös ja painanut hänet seinää vasten. Hän oli niin lamaantunut, ettei tajunnut rimpuilla vastaan. Hän vain seisoi jalat velttoina, henkeään haukkoen, puristuksessa miehen ja seinän välissä.

"Sanoit tekeväsi mitä tahansa, vai mitä?" mies sanoi hyytävän tyynesti.

Riitasointu yritti vastata myöntävästi, mutta miehen tiukka ote salpasi hänen hengityksensä tehden puhumisesta mahdotonta. Niinpä hän nyökytteli pontevasti, jotta viesti varmasti menisi perille.

"Huomenna, yhdeltätoista aamupäivällä, sinä tapaat meidät Länsimäen kirkon edustalla. Annamme sinulle jotain, jota kuljetat koko päivän mukanasi. Varmistat, ettei kukaan seuraa sinua. Sitten illalla tuot sen tänne. Piilotat sen kunnolla ja varmistat, ettei kukaan löydä sitä. Tulemme viikon kuluessa hakemaan sen takaisin. Missään vaiheessa et avaa sitä, et kerro siitä kellekään, et ota yhteyttä poliisiin. Onko selvä?" mies kysyi hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä kipunoivat vihasta.

Riitasointu nyökytteli jälleen. Miehen ote hänestä tiukentui ja hän nojautui lähemmäksi, kunnes Riitasointu tunsi hänen tupakalta ja halvalta viinalta lemuavan hengityksen kasvoillaan.

"Jos mokaat, jos et noudata ohjeita tarkasti, joku porukastamme etsii sinut. Ja sillä kertaa aseessa on luodit", mies sanoi.

Vielä muutaman sekunnin mies tuijotti Riitasointua silmiin. Sitten hän paiskasi Riitasoinnun kyljelleen lattialle ja astui muutaman askeleen kauemmas.

Hän ja vaaleahiuksinen nainen vaihtoivat keskenään pari sanaa, joita henkeään haukkova ja nyyhkyttävä Riitasointu ei kuullut. Sitten kaksikko marssi hänen ohitseen kuin hän ei olisi ollut siinä lainkaan. Muutamaa sekuntia myöhemmin ovi pamahti kiinni.

Riitasointu ei voinut liikkua. Kyynelvanat juovittivat hänen kasvojaan, ja hänen kätensä tärisivät, kun hän hautasi naamansa niihin. 

Siinä maatessaan ja itkiessään Riitasointu ymmärsi, ettei jengi ollut enää hänen velkansa tai varoittavan esimerkin perässä. He halusivat sotkea hänet mukaan. He halusivat jonkun helposti ohjailtavan, jonkun jolla ei ollut vaihtoehtoja. 

Ja sen he myös saisivat.