Kommari

Luku 1

Herätessään Myräkkä tiedosti ensimmäisenä päänsäryn, joka tuntui repivän hänen kalloaan kahtia. Hänen kohottaessaan varovaisesti päätään patjasta ja todetessaan makaavansa sängyssä poikittain pahoinvointi vyöryi hänen ylitseen. Myräkkä yritti pidätellä yökkäyksiä samalla kun rimpuili parhaansa mukaan irti lakanoista, jotka olivat jollain tavalla onnistuneet kietoutumaan hänen ympärilleen. Hän puolittain putosi, puolittain laskeutui alas sängyltä ja syöksyi ison kaapin kokoisen huoneen halki, käytännössä heittäytyen vessan ovea päin. Ovi ei kuitenkaan avautunut, vaikka Myräkkä oli jo edellisenä päivänä todennut, ettei se edes pysynyt kunnolla kiinni. Hän ehti puskea ovea vielä muutaman kerran ennen kuin tajusi sen avautuvan toiseen suuntaan. Hän riuhtaisi oven auki, kaatui polvilleen lattialle ja raahasi itsensä vessanpöntön luokse.

Myräkkä olisi toivonut oksentavansa nyt, jotta pahoinvointi olisi hellittänyt edes hieman. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan vaikka hän yökkäilikin, mitään ei noussut ylös. Niinpä hän jäi nojaamaan vessanpönttöä vasten ja yritti pakottaa päätään liittämään palasia yhteen.

Viimeisin muistikuva, jonka hän sai palautettua mieleensä, oli se, että hän oli jonkinlaisen ihmiskontaktin toivossa lähtenyt hotellin läheiseen baariin. Hän oli nähtävästi selvinnyt hengissä takaisin, mikä oli sinänsä saavutus. Tällä kertaa hän taisi olla jopa oikeassa huoneessa, joten hän sai olla kohtuullisen tyytyväinen itseensä.

Mutta ensi kerralla ei välttämättä tarvitsisi juoda tällä tavalla.

Myräkkä hieroi naamaansa ja nousi varovaisesti seisomaan. Hän oli mennyt sänkyyn samoissa vaatteissa, jotka hänellä oli ollut baarissa. Vanhat kuluneet farmarihousut, kirkkaan keltainen t-paita ja lyhyt musta takki. Joskin hän muisteli, että hänellä olisi ollut kenkä kummassakin jalassa. Vaikka vessassa ei ollutkaan peiliä, Myräkkä saattoi tuntea, kuinka sekaisin hänen yleensä sileät hiuksensa olivat, kun hän juoksutti sormiaan niiden lävitse. Kun hän kosketti päänahkaansa, hän sävähti kivusta. Myräkkä laskeutui hitaasti takaisin vessan lattialle istumaan ja tunnusteli samalla päätään. Hänen ohimossaan oli kuhmu, jota vihlaisi uudestaan, kun hän kosketti sitä. Myräkkä nojasi huokaisten seinään ja valui hitaasti vessan tuhruisille lattialaatoille makaamaan.

Hän ei ollut varma, kauanko oli maannut siinä päätään pidellen, kun ovelta kuului terävä koputus.

Myräkkä raotti toista silmäänsä.

Ovi oli kirjaimellisesti neljän metrin päässä, mutta juuri silloin se tuntui kilometreiltä.

"Neiti? Kello on kaksitoista. Teidän täytyy luovuttaa huone", kuului kipakka ääni.

Myräkkä ei vastannut. Hän toivoi, että jos hän olisi tarpeeksi hiljaa, hänen annettaisiin olla.

"Neiti? Neiti, jos ette avaa ovea, minun täytyy tulla sisään."

"Anna minun kuolla rauhassa", Myräkkä vaikeroi.

"Saatte kuolla, kunhan olette luovuttaneet huoneen seuraavalle asiakkaalle", ääni vastasi kärsivällisesti mutta tiukasti.

"Hyvä on, hyvä on. Anna minulle vartti", Myräkkä sanoi kiukkuisesti ja punnersi itsensä hitaasti istumaan. Pahoinvointi ja tykyttävä päänsärky palasivat oitis.

"Neiti, huone on luovutettava välittömästi."

"Hyvä on! Minähän sanoin jo! Jeesus!" Myräkkä ärähti ja nousi seinästä tukea ottaen seisomaan. Hän laski hitaasti kymmeneen ennen kuin otti ensimmäiset hitaat askeleet pois vessasta. Hän hoiperteli resuisen, lähes koko huoneen peittävän parisängyn luokse. Sillä puolella sänkyä, jossa Myräkkä ei ollut nukkunut, oli suuri harmaanruskea olkalaukku. Laukussa ja sen vieressä lojui hänen vaatteitaan. Mitään muuta hän ei ollut ottanut mukaansa.

Myräkkä sulloi vaatteet laukkuun ja heilautti sen sitten olalleen. Hän raahautui ovelle ja avasi sen, saaden heti osakseen hyvin paheksuvan mulkaisun kädet puuskassa seisovalta vanhalta naiselta. Eukon vetisten silmien tuomitseva katse kulki Myräkän sotkuisista hiuksista ja kuhmuisesta päästä aina tahriutuneeseen paitaan ja lopuksi jalkoihin.

"Teiltä puuttuu kenkä", nainen huomautti.

"Joo, panin merkille", Myräkkä vastasi.

Nainen puri huultaan. Myräkkä tiesi mitä oli tulossa jo ennen, kuin nainen avasi suunsa.

"Viini on viisasten juoma."

"Hyvin tuntui silti uppoavan", Myräkkä totesi ja kaiveli takkinsa taskuja, kunnes löysi etsimänsä.

Hän ojensi naiselle avaimia, jotka toinen lopulta ottikin mulkoillen häntä yhä kulmiensa alta.

"Kirkossa pidetään ehtoollinen, jos neitiä synninpäästö kiinnostaisi", nainen tokaisi.

"Joo, tietysti. Minä lähdenkin heti, että ehdin oikein kunnolla avata sydämeni Jeesukselle", Myräkkä vastasi ja lampsi hotellin virkailijan ohi kohti portaikkoa.

"Luuleeko neiti, etten tiedä, mitä sarkasmi on?" nainen sanoi hänen peräänsä.

Myräkkä ei jaksanut vaivautua vastaamaan, vaan tyytyi esittämään, ettei kuullut. Hän laskeutui kapeat kierreportaat alas puristaen kaidetta tiukasti. Hänestä tuntui, että hän saattaisi koska hyvänsä menettää tasapainonsa.

Kun hän lopulta saapui aulaan (jos pienehköä eteistilaa saattoi aulaksi kutsua), hän ei halunnut mitään niin paljon kuin rojahtaa seinän vierellä olevalle puiselle penkille. Hän otti kuitenkin itseään niskasta kiinni ja raahautui kohti ulko-ovea.

"Myräkkä."

Hän pysähtyi ja käänsi hitaasti katseensa äänen suuntaan. Hotellin tiskin takana istuva vanha viiksekäs mies, jonka pää oli lähes täysin kalju, hymyili hänelle säälivästi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli poistumassa tästä samaisesta hotellista tässä samassa kunnossa.

Sanaakaan sanomatta mies nosti mustan tekonahkaisen kengän tiskille. Myräkkä hoiperteli hänen luokseen ja nappasi kenkänsä.

"Haluanko tietää, miten se päätyi sinulle?" Myräkkä kysyi samalla, kun yritti saada sormiaan solmimaan kengännauhat.

"Etpä taida", mies naurahti.

"Onko sinulla yhä kuhmu päässäsi?" hän jatkoi.

"Joo. Mistä se oikein tuli?" Myräkkä vastasi ja kiukkuisesti murahtaen solmi nauhat umpisolmulla. "Ei hajuakaan. Tulit takaisin viiden aikoihin ja yritit jäädä lattialle nukkumaan. Puhuit jotain sorsista", mies sanoi.

Myräkkä oli hyvin kiitollinen, ettei hänen päänsä suostunut muistamaan tapahtunutta. Hän suoristautui ja virnisti häntä huvittuneena katsovalle miehelle.

"No kuitenkin. Kiitos kengästä, Otto", hän sanoi ja huiskautti kättään kävellessään jälleen kohti ovea.

"Eipä mitään. Ensi perjantaihin", Otto vastasi.

Myräkkä astui ulos. Huolimatta siitä, että oli kesäkuu, ilma oli kolea. Taivas oli tasaisen harmaan pilviverhon peitossa, ja navakka tuuli tuoksui lähestyvältä sateelta.

Suomen ilmasto oli mitä oli.

Jokikylä oli pienien tönöjen rykelmä keskellä korpea. Taloja oli viitisenkymmentä, ihmisiä vain hieman enemmän. Puolet kaupoista olivat tyhjiä. Ainoa paikka, jossa väkeä kävi aktiivisesti, oli baari, jota vastapäätä Myräkkä nyt seisoi. Ihmisiä ei näkynyt missään. Ehkä kaikki olivat lähteneet ehtoolliselle sovittelemaan edellisen yön syntejä.

Myräkkä laahusti hotellin taakse, jossa oli pieni parkkipaikka, joka kasvoi rikkaruohoja ja satunnaisia pensaita. Keskellä aukeaa lojui ruosteinen romu. Mutta Myräkkä ei nähnyt omaa autoaan missään. Ainoastaan renkaiden jättämiä painaumia maassa.

Oliko joku varastanut sen? Se ei tietäisi hyvää. Ilman autoa olisi lähes mahdotonta liikkua paikasta toiseen, ja uutta autoa ei niin vain löytyisi.

Kuitenkin kun Myräkkä riuhtaisi laukkunsa auki, hän löysi hetken pengottuaan autonsa avaimet sen sivutaskusta. Tässä kylässä tuskin oli ketään, joka osaisi käynnistää auton ilman avaimia.

Hän lähti vastentahtoisesti seuraamaan auton jälkiä, jotka olivat hänen onnekseen varsin selvästi näkyvissä kosteassa maassa. Ylimääräinen kävely ei tuntunut erityisen houkuttelevalta, mutta oliko vaihtoehtoja? Hän olisi tietysti voinut istua alas ja odottaa pahoinvoinnin loppumista. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että saisi odottaa aika kauan.

Eikä Myräkällä ollut varaa odotella.

Auton jäljet katosivat, kun hän tuli kylän halki johtavalle mukulakivikadulle. Myräkkä yritti etsiä maastonvihreää ajoneuvoaan ympärilleen tähyillen, mutta ei nähnyt muuta kuin räsyisiä puutaloja ja rikkinäistä katuvaloa vasten torkkuvan juopon.

Hienoa, nyt hänen täytyisi haravoida koko pahuksen kylä. Ei sillä, että siihen menisi kauaa, mutta Myräkkä olisi vain halunnut päästä kotiin.

Hän alkoi arpoa, mihin suuntaan kannattaisi lähteä, kun kauempaa alkoi kuulua hiljaista puhetta ja askelten ääniä. Myräkkä kääntyi ääntä kohti ensimmäisenä ajatuksenaan, että jumalanpalvelus oli loppunut ja hän voisi tiedustella kirkosta kotiin kulkevilta ihmisiltä autonsa olinpaikkaa. Hän jähmettyi kuitenkin oitis paikoilleen.

Katua pitkin lähestyi kolme vihreisiin uniformuihin sonnustautunutta miestä. He puhelivat keskenään ja katselivat ympärilleen ilmeisen huvittuneina. He olivat tuskin koskaan nähneet näin pientä ja säälittävää paikkaa.

Poliiseja. Aivan helvetin hienoa.

Jokikylässä ei usein viranomaisiin törmännyt. Kylällä ei nimittäin ollut omaa poliisiasemaa. Se sattui sijaitsemaan niin lähellä Hämeenlinnaa, ettei se edes käytännössä ollut itsenäinen. Hämeenlinnan hallitus antoi kylän olla rauhassa niin kauan kuin sen asukkaat maksoivat veroja ja tuottivat suurkaupungille raaka-aineita, joista jalostettuja ylihinnoiteltuja tuotteita sitten myytiin takaisin näille köyhille ihmisraasuille. Mutta silloin tällöin, ihan vain osoittaakseen voimansa, Hämeenlinna lähetti poliisipartion tarkastamaan Jokikylän. Ja tietysti Myräkän piti juuri silloin osua heidän tielleen.

Ensimmäinen ratkaisu, jota hänen aivonsa tarjosivat, oli pakoon juokseminen. Se oli kuitenkin huono ajatus, ja Myräkkä tiesi sen. Pakeneminen aiheuttaisi poliiseissa samanlaisen reaktion kuin karhuissa:

he lähtisivät hänen peräänsä ja hakkaisivat hänet tohjoksi tietämättä edes, miksi hän oli juossut.

Niinpä hän pakotti kasvoilleen tyynen ilmeen ja käveli katuvalon viereen sammuneen miehen luokse. Olisi parasta, jos näyttäisi siltä, että hän oli tekemässä jotain. Niinpä hän ravisteli miestä tuloksetta hereille ja seurasi samalla, kuinka poliisit lähestyivät. Hän näki, kuinka yksi heistä tuuppaisi toveriaan kylkeen ja osoitti Myräkkää.

Helvetin helvetti.

Hän jatkoi unissaan mörisevän ukon herättelyä kuin ei olisi edes huomannut, kuinka poliisit marssivat häntä kohti.

"Hei."

Myräkkä rauhoitteli itseään vakuuttamalla, että yhdelläkään näistä miehistä tuskin oli niin hyvä kasvomuisti, että he olisivat oitis tunnistaneet hänet. Niinpä hän nosti katseensa ja hymyili ujosti hänen edessään seisoville poliiseille. He kaikki näyttivät alle kolmikymppisiltä, mikä selitti sen, että heidät oli laitettu partioimaan Jokikylään. Se teki tästä myös paljon helpompaa Myräkälle.

Poliiseista häntä lähimpänä seisova kurtisti kulmiaan. Hänellä oli perunanenänsä alapuolella muutama musta karva. Myräkkä ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi miehet ylipäätänsä kasvattivat viikset. Ne saivat heidät näyttämään idiooteilta perversseiltä.

"Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi.

Myräkästä oli melkein huvittavaa, ettei poliiseilla ollut parempaa tekemistä kuin keskeyttää juoppoa auttava nainen. Hän kuitenkin hillitsi kielensä ja taikoi naamalleen mahdollisimman pahoittelevan ilmeen. Se oli tärkeintä valehdellessa. Oli eläydyttävä siihen rooliin, jonka otti.

"Äh, anteeksi. Vien isäni pois. Emme aiheuta harmia", Myräkkä sanoi.

Mies kohotti kulmiaan ja katsoi Myräkkää tiukasti silmiin. Myräkkä vastasi katseeseen, mutta piti huolen, etteivät hänen silmänsä näyttäneet lasittuneilta. Silmät paljastivat valehtelijan. Sitten hän käänsi katseensa takaisin mieheen, joka paraikaa kuolasi hänen kädelleen.

"Tietääkö neiti, että julkisella paikalla alkoholin nauttiminen vaarantaa yleisen turvallisuuden ja on täten rikos?" toinen poliiseista kysyi.

Vau. Olivatko he nielleet lakikirjan?

"Olen pahoillani. Hänellä on ollut vaikeaa äidin kuoltua", Myräkkä sanoi ja päästi tukahtuneen nyyhkäisyn, joka todellisuudessa oli pahoinvoinnin aiheuttama yökkäys.

"Se ei anna oikeutta rikkoa lakia", ensiksi puhunut poliisi sanoi kylmästi.

Myräkkä näki kuitenkin yhden poliiseista, joka oli toistaisesti pysynyt hiljaa, näyttävän hieman levottomalta. Melkein säälivältä.

Heikko lenkki.

Napakymppi.

Nyt hän tiesi, mistä narusta vetää.

"Tiedän... minä tiedän..." Myräkkä mutisi ja ravisti tajutonta miestä uudestaan.

"Isä, hei. Pitää mennä. Herää", hän sanoi hiljaa, yrittäen kuulostaa mahdollisimman itkuiselta.

"Minun täytyy antaa sinulle sakot", poliisi jatkoi.

Ja minun täytyy kohta antaa sinulle turpaan, jumalauta...

Sakot olisivat vain alku. Jos poliisit saisivat nyt pompotella häntä, he alkaisivat kohta kysellä kaikkea mahdollista. Eikä Myräkällä ollut aikaa. Jos mies heräisi ja kävisi ilmi, ettei Myräkkä ollut hänen jälkikasvuaan... hän ei ollut varma, miten kävisi, eikä halunnut ottaa selvää.

"Anteeksi... minä... minulla ei ole rahaa... Isä on käyttänyt kaiken", Myräkkä sanoi ja huomaamattomasti nipisti jalkaansa, kunnes kipu sai vedet nousemaan hänen sinisiin silmiinsä.

Hän suuntasi katseensa kohti nuorinta poliisia. Miehen hiukset olivat kummallisen harmahtavat. Hänen nenänsä oli iso ja käyrä, eikä se näyttänyt sopivan hänen siroon naamaansa. Poliisin olemus oli levoton. Aivan kuin univormu hänen päällään olisi saanut hänen olonsa epämukavaksi.

Mies vältteli Myräkän katsetta ja tuijotteli kenkiään.

Hyvä. Hän ei halunnut olla tässä. Myräkkä osaisi käyttää sitä hyväkseen.

"Ehkä me voimme tämän kerran tehdä poikkeuksen ja antaa olla."

Myräkkä katsahti aidosti yllättyneenä viiksekkääseen poliisiin, joka oli puhunut. Kappas vain... hän ei ollut odottanut tämän miehen olevan se, joka antaisi armon käydä oikeudesta.

Hän ehti jo harkita antavansa naurettavan naamakarvoituksen anteeksi, kun hoksasi poliisin naamalla tutun virneen.

"Jos vilautat meille", hän jatkoi.

Hirtän sinut esinahastasi lippusalkoon.

Myräkkä yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä tuntemaansa inhoa kasvoillaan. Se oli kuitenkin haastavaa.

Yleensä hän ei välittänyt huuteluista ja ällöttävistä kommenteista, mutta koska hän tiesi poliisin uskovan, että hän oli köyhä, äitinsä menettänyt tyttönen, hänen teki mieli repiä miehen viikset irti.

Myräkän oli taisteltava, jotta sai pidettyä rooliaan yllä. Hän tuijotti poliisia suu raollaan ja naama raivosta punaisena. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä. Niinpä hän vain katsoi edessään seisovia miehiä ja toivoi jonkun heistä tekevän jotakin, mihin hänen olisi helpompi reagoida.

"Hei, äh... kirjoitetaan vaan se sakko ja häivytään", nuori harmahtavahiuksinen poliisi sanoi lopulta. Hän vältteli yhä Myräkän katsetta. Hän ei oikeastaan katsonut edes työtovereitaan vaan tuijotteli keskittyneesti kaukaista tiiliseinää.

Viiksimies kääntyi katsomaan kollegaansa kasvoillaan yhä sama typerä virne.

"Mitä, alkoiko ujostuttaa? Olisi sinunkin aika kasvattaa munat", mies sanoi.

Nuori poliisi lehahti punaiseksi ja sönkötti jotain epäselvää viiksekkään poliisin suureksi riemuksi.

"Mitä sanoit? En aivan saanut selvää", hän kysyi.

"Turpa kiinni", harmaahiuksinen mies mutisi.

"Melkein kuulin tällä kertaa", toinen härnäsi.

Silloin kolmas poliisi, joka oli Myräkän tavoin seurannut tilannetta hiljaa sivusta, selvitti kurkkuaan ja ravisti viiksimiestä olkapäästä.

"Hei. Winkler on oikeassa. Annetaan sakko ja jatketaan matkaa. Haluan takaisin ihmisten ilmoille", Irvailija tuhahti ja pyöräytti silmiään, mutta arvosti vanhemman poliisin mielipidettä selvästi enemmän kuin punakan Winklerin. Niinpä hän kaivoi taskustaan hieman rypistyneen vihon ja mustekynän ja kääntyi kohti Myräkkää.

"Isäsi nimi?" hän kysyi.

"Erkki Joensuu", Myräkkä vastasi ensimmäisellä etunimi-sukunimi yhdistelmällä, jonka sai päähänsä.

"Osoite?"

"Kivipellonkuja 5 b", hän vastasi.

Kivipellonkuja sijaitsi hotellin lähellä. Myräkkä oli painanut paikan mieleensä juuri tällaisen tilanteen varalle.

Viiksimies raapusteli jotain vihkoonsa, repäisi sivun sitten irti ja työnsi sen Myräkälle.

"Maksatkin sen sitten ajoissa. Ja vie tuo ukkeli pois kaiken kansan nähtäviltä", poliisi murahti.

Myräkkä nyökkäsi. Viiksekäs mies maiskautti huuliaan ja lähti sitten lampsimaan poispäin vanhempi poliisi tiukasti kannoillaan. Winkler jäi vielä hetkeksi seisomaan paikoilleen. Hän vilkaisi Myräkkää kulmiensa alta ja rykäisi.

"Pärjäätkö sinä?" hän kysyi.

Myräkän teki mieli unohtaa roolinsa ja todeta, että oli pärjännyt viimeiset kuusi vuotta, mutta päätti kuitenkin pelata varman päälle ja hymyili miehelle ujosti.

"Joo. Eiköhän tämä tästä", hän mutisi.

Winkler tuijotti häntä hetkisen huultaan purren.

"Näytät tutulta", hän totesi.

Ei helvetti...

Myräkkä hymyili yhä ja kohtasi Winklerin katseen niin rennosti kuin saattoi. Hän ei saisi mokata.

"Onko tämä ensimmäinen kertasi Jokikylässä?" hän kysyi.

Winkler nyökkäsi.

"Sitten en usko, että olemme tavanneet. Olen ollut täällä koko ikäni", Myräkkä sanoi.

Winkler nyökkäsi toistamiseen.

"Juu. Aivan. No... minä tästä sitten lähden. Hyvää päivänjatkoa", hän sanoi ja huiskautti kömpelösti kättään ennen kuin ryntäsi muiden perään.

Myräkkä odotti, että kaikki kolme olivat kääntyneet kulman taakse. Sitten hän nousi seisomaan, näytti hitusen epäasiallista käsimerkkiä poliisien perään ja potkaisi sitten juoppoa sääreen.

Mies havahtui kiroten ja siristeli silmiään kalseassa valossa, kun yritti tarkentaa katseensa Myräkkään.

"Mitä helvettiä sinä teet?" ukko rääkyi kuin Myräkkä olisi iskenyt kirveen hänen jalkaansa. "Tiesitkö, että julkisella paikalla juopuneena oleskelu on vastoin lakia?" Myräkkä totesi ja tiputti sakkolapun miehen syliin.

Juoppo otti lapun täriseviin käsiinsä ja tihrusti sitä hetken. Myräkkää ei pahemmin kiinnostanut jäädä siihen seisoskelemaan, joten hän jätti ukon siihen ja harppoi tietä pitkin siihen suuntaan, josta poliisit olivat tulleet.

"Ei minun nimeni ole Erkki!" mies huusi käheästi hänen peräänsä.

"Ei ole minun ongelmani!" Myräkkä äyskähti takaisin.

Hän vaelsi hieman vajaan tunnin ympäri Jokikylää ennen kuin erään ohitse kulkevan mummon vinkin perusteella löysi autonsa kylän reunamilta, vanhan postilaitoksen takaa. Pienen maastonvihreän auton kyljessä oli lommo, ja lähistöllä kasvavan tammen rungosta oli repeytynyt kaarnaa irti. Myräkälle alkoi hitaasti valjeta, mistä hän oli kuhmunsa saanut. Mysteeriksi kuitenkin jäi, miksi hän oli kokenut tarpeelliseksi lähteä ajelemaan kylille ympärikännissä.

Hän avasi autonsa etuoven ja heitti laukkunsa pelkääjän paikalle. Alas istuminen ei ollut koskaan tuntunut niin hyvältä. Hetken hän harkitsi vain jäävänsä siihen nukkumaan, mutta tiesi, että mikäli poliisit löytäisivät hänet, olisi hänen hyvin vaikea keksiä sellainen valhe, joka pelastaisi hänet. Niinpä Myräkkä muistutti itselleen, että hän olisi pian omassa sängyssään eikä hänen tarvitsisi liikkua enää ikinä. Hän käynnisti auton ja ajoi pienelle hiekkatielle, joka johti pois Jokikylästä.

Kun viimeisetkin pellot loppuivat ja kaikkialla Myräkän ympärillä oli pelkkää metsää, näytti harmaa taivas vihdoin muistavan tehtävänsä ja alkoi tihuttaa vettä. Auton pyyhkijät olivat hajonneet jo vuosia sitten. Myräkkä oli monta kertaa suunnitellut tekevänsä asialle jotain, mutta oli aina lykännyt auton korjaamista. Ja tässä sitä sitten oltiin.

Myräkkä lohduttautui ajatuksella, ettei tässä suunnassa asunut ketään. Viimeksi hän oli nähnyt toisen auton näillä main ehkä kolme kuukautta sitten. Riski törmätä autoon oli siis suurin piirtein yhtä suuri kuin Jokikylällä poliisipartion kuulusteltavaksi joutuminen. Mutta hirvistä Myräkkä sitä vastoin oli hieman huolissaan. Hänen päätään särki yhä, ja häntä oksetti jälleen. Tässä kunnossa hän ei ehtisi huomata eläintä ajoissa.

Sade vain jatkui jatkumistaan. Tämä oli niitä sadekuuroja, jotka eivät osanneet loppua lainkaan. Ihan kuin taivas olisi yrittänyt hukuttaa kaiken.

Myräkälle tuli etäisesti mieleen kertomus Nooan arkista, josta hän oli kuullut joskus kyläkoulua käydessään. Vai olikohan se sittenkin Mooseksen arkki?

Sateen tasainen ropina sai Myräkän kipeän pään uniseksi. Hän tuijotteli ikkunasta eteenpäin uppoutuneena miettimään, mitä itse olisi ottanut arkkiin mukaan. Hän kääntyi tutusta risteyksestä vielä pienemmälle tielle, joka luikerteli metsän sekaan kuin käärme.

Hän oli juuri tullut siihen tulokseen, että haluaisi ainakin, että arkkiin rakennettaisiin sauna, kun hänen katseensa osui johonkin tien reunassa. Sateen lävitse hänen onnistui nähdä, kuinka suttuinen hahmo hyppäsi puiden seasta suoraan hänen eteensä.

Kesti noin puoli sekuntia ennen kuin Myräkkä ymmärsi tilanteen, puoli sekuntia lisää ennen kuin hän löysi jarrun. Auto pysähtyi töksähtäen, ja Myräkkä lennähti hieman eteenpäin ennen kuin turvavyö pysäytti hänet.

Hän huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa. Hahmo ei ollut vieläkään liikkunut. Se seisoi noin viiden metrin päässä autosta.

Myräkkä löi nyrkkinsä ratin keskelle ja auto päästi korviavihlovan tööttäyksen. Silti hahmo pysyi paikoillaan. 

Helvetin hirvet, niillä ei ainakaan olisi mitään asiaa hänen arkkiinsa.

Myräkkä napsautti turvavyön pois päältä ja avasi oven vihaisesti, valmiina heittämään elukkaa jollain.

Kun hän sai päänsä ulos autosta, hän tajusi kuitenkin tuijottavansa ihmistä.

Mies oli läpimärkä. Hänen vaaleat hiuksensa olivat liimaantuneet hänen kapeille kasvoillensa, ja hänen maastonvihreä takkinsa näytti imeneen litratolkulla vettä.

Mies seisoi siinä ja vastasi Myräkän yllättyneeseen tuijotukseen hytisten ja hampaat kalisten.

"Et sinä ole hirvi", Myräkkä totesi.

Mies räpytteli silmiään.

"Täh?" hän sanoi.

"ETTÄ ET OLE HIRVI!" Myräkkä huusi sateen ropinan ylitse.

Mies näytti hetken hämmentyneeltä, mutta otti sitten askeleen lähemmäs. Myräkkä tajusi vetäistä auton oven kiinni ja rullasi sitten ikkunan raolleen. Ties mikä hullu tämäkin tapaus oli.

"Auta minua, ole kiltti", mies sanoi ja käveli ikkunan viereen. Vasta nyt Myräkkä huomasi, että tämän naama oli naarmuilla ja takki mutaan tahriintunut.

"Hevoseni karkasi. En löydä sitä mistään", mies sanoi.

"Hevosesi?" Myräkkä varmisti kuullensa oikein.

"Joo. Se-se heitti minut selästä, kun sade alkoi. Se ei pidä vedestä", mies jatkoi.

Myräkkä tuijotti häntä hetken ja rullasi ikkunan hiukan ylemmäksi, jotta miehen käsi ei varmasti mahtuisi raosta.

"Jos hevonen on jokin metafora peniksellesi, niin en valitettavasti ole kiinnostunut", hän tokaisi.

Muukalainen tuijotti häntä hammasta purren ja pyyhkäisi vettä pois naamaltaan. Hänen ihonsa oli kummallisen kelmeä, vaikka vaikutelma saattoikin johtua harmaasta pilviverhon lävitse siivilöityvästä valosta.

"Mitä? Ei, ei, ei. Minä puhun nyt ihan oikeasta hevosesta. Suomenhevosesta", hän sanoi ja nojasi käsillään autoa vasten.

"Jaa", Myräkkä sanoi ja vilkuili takapenkille, jossa hän piti ladattua kivääriä.

"Se on ruskea ja sillä on piirto otsassa", mies jatkoi ja sulki silmänsä.

Hän näytti lievästi humaltuneelta.

Myräkkä ei pitänyt tästä. Kukaan ei liikkunut täällä. Ei varsinkaan tällaisella säällä. Ei varsinkaan hevosella.

"En ole nähnyt. Minun täytyy mennä", Myräkkä sanoi.

Miehen vihreät silmät rävähtivät auki. Hän katsoi Myräkkää selvästi hätääntyneenä.

"Ei, älä. Minä... minä tarvitsen hevostani. Minun täytyy päästä pois. Sinun täytyy auttaa minua!" hän sopersi ja ojensi kättään kohti ikkunan rakoa.

Myräkkä tarttui kahvaan ja veivasi ikkunan kiinni. Hän katsoi lievän kauhun vallassa, kuinka mies takoi ikkunaa. Iskut eivät olleet kovia, aivan kuin hän ei olisi jaksanut lyödä kaikin voimin. Myräkkä ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen ikkunaansa lähmittiin.

"Hei! Anna olla! En minä sitä sinun koniasi ala etsiä!" hän ärähti.

Mies sanoi jotain, mutta hänen äänensä ei kantautunut Myräkän korviin. Myräkkä käänsi katseensa eteenpäin ja oli juuri painamassa kaasua, kun mies horjahti auton eteen. Myräkkä saattoi vain katsoa suu raollaan, kuinka vieras kapusi kontalleen konepellille.

"Et ole tosissasi! Alas!" Myräkkä ärähti ja hakkasi torvea.

Mies ei kuitenkaan liikkunut. Hän sanoi jälleen jotain, mutta sanat hukkuivat torven ääniin.

"Minä lasken kolmeen!" Myräkkä huusi ja nosti kolme sormeaan pystyyn, jotta toinen varmasti ymmärtäisi.

"Yksi!" hän jylisi ja koukisti yhden sormistaan.

Mies painoi kätensä tuulilasille eikä ilmaissut eleelläkään aikovansa liikkua.

"Kaksi!" Myräkkä jatkoi.

Mies katsoi häntä yhtä epätoivoisesti kuin hukkuva katsoo ohi purjehtivaa venettä. Hänen silmissään oli kummallista kiihkoa.

"Auta", hän mumisi, tai niin Myräkkä hänen huultensa liikkeestä päätteli.

"Kolme!" Myräkkä sanoi.

Mies ei liikkunut. Hän tuijotti Myräkkää syvälle silmiin. Hänen katseensa oli yhtäkkiä kummallisen etäinen.

Myräkkä polkaisi kaasua. Auto suti hetken paikoillaan, ennen kuin nytkähti eteenpäin.

Myräkkä oli odottanut miehen säikähtävän ja hyppäävän pois, mutta toinen piti sinnikkäästi kiinni jostakin. Myräkkäkään ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Hän ajoi eteenpäin, katse tiukasti kyydissään roikkuvassa miehessä.

Ei-toivottu kanssamatkustaja ei kuitenkaan enää katsonut Myräkkää. Hänen silmänsä alkoivat hitaasti painua kiinni ja hänen päänsä nuokkua. Sitten mies romahti tuulilasia vasten ja liusui välittömästi alas pudoten tien reunaan.

Myräkkä jarrutti ajattelematta asiaa kahdesti. Hän heilautti oven auki ja astui puolittain ulos.

Mies makasi kummallisella kerällä tien reunalla. Hän ei juuri liikkunut, mutta Myräkkä näki hänen hengittävän ja yrittävän nostaa päätään maasta.

Hetken epäröityään Myräkkä käveli hitaasti hänen vierelleen.

Mies makasi henkeään haukkoen maassa. Hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni, ja niiden katse harhaili. Vasta nyt Myräkkä ymmärsi, ettei ihon kalpeus ollut luonnollista, saati sitten johtunut valosta. Mies näytti sairaalta.

Myräkkä laskeutui polvilleen miehen vierelle. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

"Hei? Oletko ok? Tai etpä tietenkään..." Myräkkä mutisi ja taputti miestä kömpelösti jalkaan.

Silloin toinen kirkaisi ja läimäisi Myräkän käden pois. Hän puristi pohjettaan hiljaa nyyhkyttäen.

"Mitä? Mitä nyt?" Myräkkä änkytti.

Mies yritti vastata, mutta sai ilmoille vain kummallisen äännähdyksen.

Myräkkä keksi vain yhden ratkaisun:

"Vien sinut sairaalaan", hän ilmoitti.

"Jokikylässä on ainakin jokin sairaalan tapainen. Se on lähimpänä", hän jatkoi, mutta hiljeni, kun mies pudisti raivokkaasti päätään.

"Ei. Ei sairaalaan." hän mutisi.

Myräkkä katsoi häntä hämmentyneenä.

"Älä ole idiootti. Ties mikä kuolontauti sinulla on", hän sanoi.

"En ole sairas", mies sihahti hampaittensa raosta.

"Juu, tietysti. Tämä onkin täysin normaalia", Myräkkä tyrskähti.

"Se... uupumusta se vain on..." mies sanoi.

"Kuule, autan sinut autoon ja ajan sairaa - -" Myräkkä aloitti, mutta kesken lauseen mies kurotti irvistäen nostamaan lahjettaan.

Hän paljasti pohkeessaan olevan röpelöisen haavan. Se näytti siltä kuin olisi melkein umpeutunut, mutta avautunut nyt uudestaan. Haavaa peittänyt sideharso oli irronnut ja roikkui nyt hyödyttömänä säären ympärillä.

Myräkkä tuijotti hiljaa, kuinka haavasta valui verkalleen paksu verivana. Hän oli nähnyt samanlaisia haavoja ennenkin. Se oli luodin jättämä jälki.

Hänen katseensa siirtyi hitaasti miehen tuskaisiin kasvoihin.

Tämä näytti väsyneeltä ja epätoivoiselta. Myräkkä näki hänen vihreissä silmissään saman paniikin, jonka hän oli tuntenut Hämeenlinnan viranomaisten lähestyessä.

Mies pudisti voimattomasti päätään.

"Ei sairaalaan", hän pyysi hiljaa.

Myräkkä huomasi nyökkäävänsä.

"Hyvä on. Ei sairaalaan", hän totesi.

Muukalaisen saaminen kyytiin osoittautui paljon vaikeammaksi kuin Myräkkä oli olettanut. Mies oli vielä hetki sitten hyppinyt hänen autonsa päälle, mutta nyt toinen oli nähtävästi päättänyt, ettei aikonut enää milloinkaan liikkua. Hän oli veltto kuin lahna ja käytännössä roikkui Myräkän takista, kun hän yritti taluttaa nilkuttavaa ja vaikeroivaa miestä autoon. Hän ei osannut sanoa säälittikö, vai ärsyttikö haavoittuneen kunto häntä. Myräkkä todella olisi halunnut vain rojahtaa sänkyyn.

Tämä päivä oli varmasti kirottu...

Lopulta hänen onnistui saada mies auton vierelle. Myräkkä antoi toisen vajota maahan siksi aikaa, että ehti avata auton oven, napata kiväärin takapenkiltä ja heittää sen apukuskin jalkatilaan. Hän ei todellakaan antaisi tälle hiipparille mahdollisuutta päästä lähelle ladattua asetta.

"Okei, sitten mennään", Myräkkä sanoi ja käveli miehen taakse.

Hän tarttui tärisevää ihmisraukkaa kainaloista ja nosti tämän ylös. Vailla parempaa keinoa hän käytännössä tönäisi miehen avoimesta ovesta sisään. Toinen päästi tukahtuneen huudon kaatuessaan vatsa edellä takaistuimille, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hiljaa valittaen mies kiskoi itsensä kokonaan auton sisäpuolelle. Sitten hän veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja jäi makaamaan liikkumattomana. Myräkän ei kuitenkaan tarvinnut varmistaa, että mies hengitti yhä, sillä hänen hartiansa nousivat ja laskivat syvien henkäisyjen tahdissa.

Myräkän mielessä kävi, että olisi luultavasti viisainta tarkistaa, kantoiko mies asetta. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut erityisen miellyttävältä ajatukselta käpälöidä käytännössä tajutonta ihmistä. Niinpä hän arvioi nopeasti, ettei noin ohuiden vaatteiden alle voisi mitenkään kätkeä mitään. Hän olisi tuntenut aseen miestä raahatessaan, jos sellainen olisi ollut. Sitä paitsi hän olisi luultavasti turvassa, vaikka toisella olisi ollut pommi. Tuossa kunnossa kukaan ei jaksaisi edes tähdätä aseella.

Myräkkä sulki oven ja hyppäsi sitten rattiin. Ajaessaan hän vilkuili vähän väliä takapenkille valmiina puolustamaan itseään. Mies ei kuitenkaan vieläkään juuri liikkunut.

Myräkkä ei voinut käsittää, mikä häneen oli mennyt. Tässä hän oli. Vieras mies autossaan. Mies, joka oli hypännyt hänen autonsa eteen ja höpisi hevosista. Mies, joka oli selvästi saanut luodin jalkaan.

Vaikka Suomen tilanne oli mikä oli, eivät hyvät ihmiset usein saaneet luodista.

Tämä oli huono idea. Erittäin huono. Ehkä hänen elämänsä huonoin. Ehkä olisi pitänyt jättää mies metsään makaamaan tai viedä hänet Jokikylään jonkun toisen huoleksi. Niin, miksi hän ei ollut ajatellut sitä heti? Miksi kaikki hyvät ideat tulivat puolisen tuntia jäljessä?

Miksi hänen oli aina toteutettava ensimmäinen päähän putkahtava ratkaisu?

Tätä rataa Myräkän ajatukset kulkivat, kun hän pysäytti autonsa pienen omakotitalon pihamaalle. Sade oli tauonnut, mutta taivas oli vieläkin niin musta, että lisää vettä olisi luultavasti pian luvassa.

Myräkkä astui ulos ja avasi auton takaoven.

"Okei. Hevospoika. Oltaisiin perillä", hän sanoi ja oli jo ravistamassa miehen jalkaa, kun muisti missä potilaan haava oli.

Mies ei reagoinut mitenkään. Hän hengitti tasaisesti ja silmät ummessa. Selvästi syvässä unessa.

"Hei, tyyppi. Oikeasti", Myräkkä ärähti.

Hänen päätään särki yhä kovempaa. Hän olisi vain halunnut saada miehen liikkeelle, jotta voisi vihdoin käydä itsekin maaten.

"Aiotko jäädä siihen nukkumaan?" hän jatkoi ja huokaisi kädet puuskassa.

Sitten hän tajusi, ettei se ollut kovin huono idea. Ei välttämättä tekisi kovin hyvää miehelle, jos häntä lähdettäisiin siirtämään. Ja näin Myräkän ei tarvitsisi olla samassa tilassa ventovieraan hullun kanssa.

"Hyvä on. Tehdään sitten näin."

Myräkkä paukautti oven kiinni, nappasi kiväärin ja laukkunsa etupenkiltä ja lampsi pihan poikki. Hän kaivoi avaimen laukustaan ja yritti tunkea sen lukkoon. Hänen kätensä tärisi kuitenkin niin rajusti, että hänen oli koetettava viitisen kertaa ennen kuin sai oven auki.

Hän paiskasi oven kiinni, tiputti laukun lattialle ja kiväärin sen päälle. Sitten hän harppoi pienen olohuoneen halki ja kaatui punaiselle sohvalle samoissa vaatteissa, joissa oli nukkunut viime yön. Eikä hän rehellisesti sanottuna välittänyt paskaakaan.