Kommari luku 2

9.7.2017

Klo. 8.45

Leipomossakaan ei onnistanut. Heillä on liikaa työntekijöitä, varsinkin kun taloustilanne on mitä on...

En tiedä miksi edes vaivauduin. Kyllähän minä tiesin, etteivät he palkkaa. Minut naurettiin ulos.

Mutta minä yritän uudestaan. Johonkin muualle. En tiedä vielä, mihin. Selvitän sen kyllä. Keksin jotain.

Mutta minua pelottaa. Minua todella pelottaa.

En ole saanut nukuttua melkein lainkaan viime öiden aikana. He tulevat hakemaan minut.

Tiedän sen.

Aina kun kuulen askeleet rappukäytävässä, luulen heidän tulevan. Eilen he koputtivat taas ovelle. En uskaltanut katsoa ovisilmästä, mutta he potkivat ovea ja huusivat minua tulemaan ulos. Olin hiljaa

vessassa lukkojen takana, ja lopulta he lähtivät.

Mutta he tulevat takaisin. Tiedän sen. Ja ensi kerralla ovi ei välttämättä kestä.

Riitasointu laski kynän pöydälle ja paukautti päiväkirjansa kiinni. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vetäisi täristen henkeä.

Hän olisi halunnut itkeä, mutta hän oli itkenyt viime aikoina niin paljon, ettei hänestä irronnut enää kyyneltäkään. Hän saattoi enää vain yrittää olla päästämättä epätoivoa valloilleen.

Riitasointu oli selvinnyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kaikki vaikutti tulleen umpikujaan. Hänen oli ennenkin onnistunut livahtaa tukalasta tilanteesta juuri ja juuri.

Hän tekisi sen nytkin. Hän tekisi sen uudestaan ja uudestaan. Niin monta kertaa kuin tarvitsisi.

Tai niin hän toivoi tekevänsä. Juuri nyt hänen uskonsa oli kovilla.

Riitasointu nousi seisomaan. Hän oli yksin pienessä, suorastaan kaappimaisessa asunnossa. Hän oli vuorannut kylmät betonilattiat erilaisilla matoilla. Oikeastaan koko huoneistossa ei ollut toisiinsa sopivia huonekaluja. Hän oli ottanut, mitä oli saanut riivittyä kasaan. Eikä se oikeastaan edes haitannut häntä. Riitasointu rakasti kotiaan, näytti se miltä hyvänsä. Se oli hänen turvapaikkansa. Tai oli ollut aina viime kuukausiin saakka.

Riitasointu veti muutaman kerran syvään henkeä, ennen kuin käveli huoneen poikki harmaata betoniseinää vasten nojaavan peilin luokse. Vaikka heijastava pinta olikin haalistunut, hän näki silti väsymyksen kasvoiltaan.

Hän nappasi läheisellä pöydällä lojuvan harjan ja alkoi hitaasti selvittää yön aikana sotkeutuneita, kiharia hiuksiaan. Hän ei koskaan tulisi ymmärtämään, miten ne edes saattoivat takkuuntua niin pahasti niin lyhyen ajan sisällä. Toisaalta asiaan saattoi vaikuttaa se, että hän oli pyörinyt levottomasti koko yön.

Hänen onnistui jotenkin saada tummat kutrinsa suttuiselle poninhännälle. Riitasointu nappasi ohuen, useaan otteeseen parsitun takkinsa tuolin selkänojalta ja puki sen päälleen matkalla ovelle.

Hänen oli pysähdyttävä hetkeksi. Hän painoi korvansa ovea vasten, sulki silmänsä välttyäkseen muilta ärsykkeiltä ja kuunteli. Hän kuuli naapurin lasten juoksevan yläkerrassa, joku soitti radiota hieman liian kovalla. Muuten oli hiljaista.

Hän tähysti ovisilmästä käytävään. Kun hän oli todennut sen autioksi, hän avasi varovaisesti oven ja livahti ulos.

Talossa ei ollut hissiä, harvemmassa Hämeenlinnan rakennuksessa oli. Niinpä Riitasointu lähti kapuamaan kapeita rappusia alas. Hän asui viidennessä kerroksessa, joten portaita riitti.

Riitasointu käveli hitaasti, toinen käsi kaiteella. Hän yritti päättää, mitä tekisi nyt. Mikä hänen seuraava siirtonsa olisi.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kolunnut koko kaupungin. Käynyt jokaisessa yhä pystyssä olevassa tehtaassa, ravintolassa... oikeastaan missä tahansa. Hän oli anonut työpaikkaa, mitä tahansa. Millä tahansa palkalla. Mutta työpaikkoja oli vähän ja työttömiä tuhansia. Riitasointu oli nähnyt heidän kerääntyvän yksi kerrallaan kaduille viime vuosien aikana. Hän oli aistinut kasvavan levottomuuden.

Hän oli kuullut kaduilla liikkuvat huhut ja satunnaiset kahakat, jotka poliisit nopeasti vaiensivat. Ja hän oli rukoillut, ettei koskaan joutuisi noiden epätoivoisten ihmisten joukkoon. Mutta nyt näytti pahasti siltä, ettei hänen ainoaa toivettaan ollut kuultu.

"Hei! Sinä!"

Riitasointu hätkähti äkillistä ääntä ja kohotti katseensa. Hän ei ollut edes huomannut saapuneensa aulaan.

Ulko-ovella seisoi keski-ikäinen, ruudulliseen kauluspaitaan sonnustautunut nainen, joka toi Riitasoinnun mieleen etäisesti korppikotkan.

Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, ja hän puristi kätensä tiukasti kaiteen ympärille.

Nainen oli talonmies, eikä todellakaan se henkilö, johon Riitasointu halusi törmätä.

"Sinä olet se 32B:n tyttö, vai mitä?" nainen kysyi ja tihrusti häntä ankarasti aulan toiselta puolelta. Hetken aikaa Riitasointu harkitsi valehtelevansa, mutta tiesi, ettei vale kantaisi häntä pitkälle. Niinpä hän nyökkäsi.

Talonmies puri huultaan ja nosti kätensä puuskaan.

"Olen käynyt soittamassa ovikelloa monta kertaa tällä viikolla. Jätin lapunkin", hän sanoi.

Riitasointu ei sanonut mitään, vaan tuijotti kenkiään. Hän oli nähnyt lapun. Hän oli lukenut sen. Ja sitten hän oli heittänyt sen pois. Ei hän ollut voinut muutakaan.

"Vuokrasi on myöhässä. Taas", nainen sanoi.

Riitasoinnun sydän hakkasi. Hän halusi paeta. Hän ei pärjännyt näissä tilanteissa. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

"No? Aiotko maksaa? Koska jos et, minulle ei jää paljon vaihtoehtoja. Sinun asuntoosi on kymmeniä vuokralaisia jonossa."

"E-e-ei. Kyllä-kyllä mi-mi-minä sen-sen maksan", Riitasointu sanoi.

Nainen tuijotti häntä kulmat kurtussa, hämmentynyt pilke silmäkulmassa. Riitasointu tunsi tuon ilmeen. Talonmies ei saanut hänen äänestään selvää.

"Minä... minä ma-maksan", hän sanoi niin selkeästi ja hitaasti kuin saattoi, mutta hänen äänensä säröili silti.

Tällä kertaa toinen kuitenkin näytti ymmärtävän.

"Ja koska sinä sen ajattelit tehdä?" hän kysyi.

"A-anna mi-minulle muutama päivä", Riitasointu pyysi.

Naisen ilme ei värähtänytkään. Hän näytti ärtyneeltä.

Huono juttu.

"Pa-paperitehtaalla ka-ka-karsittiin työntekijöitä. Anna minulle aikaa etsiä uusi työ", Riitasointu jatkoi hätääntyneenä, kun naisen kylmä katse ei pehmennyt.

Hänen pyyntönsä ei kuitenkaan näyttänyt parantavan tilannetta. Talonmies katsoi häntä suu tiukkana viivana.

"Se oli syysi viime kuussa. Ja sitä edellisenä", hän sanoi.

Riitasointu ei osannut muuta kuin tuijottaa naista avuttomana. Hän pidätteli sisällään kuohuvia tunteita. Hän olisi halunnut raivota naiselle huutaen ja itkien. Hän olisi halunnut pakottaa toisen ymmärtämään. Mutta hän ei voinut tehdä niin.

Niinpä hän vain seisoi typeränä portaiden päässä ja tuijotti lattiaa ulko-oven vieressä seisovan naisen edessä.

Sekunnit venyivät. Paniikki hiipi hänen kehoonsa ja puristi nihkeät sormensa hänen kaulalleen. Hän tunsi kuristavan tunteen kurkussaan kasvavan hetki hetkeltä. Hän tiesi purskahtavansa kohta itkuun.

Ennen kuin niin ehti käydä, talonmies tuhahti ja osoitti häntä luisevalla sormellaan.

"Kaksi päivää", hän sanoi.

Riitasointu nyökkäsi pontevasti ymmärryksen merkiksi. Nainen mulkoili häntä vielä hetken, ennen kuin harppoi hänen ohitseen portaikkoon ja lähti kapuamaan ylös, luultavasti käydäkseen saman keskustelun jonkun toisen kanssa.

Riitasointu nojasi muutaman sekunnin seinää vasten. Kaksi päivää. Se ei ollut paljoa, mutta ehkä hän saisi sen riittämään. Hänen oli kai pakko.

Hän käveli hitaasti ulko-ovelle ja astui ulos kalseaan kesäpäivään.

Kadut tulvivat ihmisiä. Riitasointu kulki, minne hekin sattuivat kulkemaan, sillä tällaisessa ihmisjoukossa oli mahdotonta, melkein vaarallista, kulkea vastavirtaan. Väenpaljous oli työntänyt hänet keskelle mielenosoitusta. Joka puolelta häntä tönivät iskulauseita raivoisasti karjuvat työläiset. 

Riitasoinnun korvia särki. Hän inhosi kovia ääniä. Hän inhosi huutoa ja tällaista ihmismassaa. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi saanut henkeä.

Mielenosoitukset eivät olleet epätavallisia, päinvastoin. Niitä vain oli pirullisen vaikea ennustaa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli joutunut osaksi kohti Kaupungintaloa ryntäävää joukkoa.

Mielenosoittajien huutamisesta käheät äänet sekoittuivat toisiinsa niin pahasti, ettei Riitasointu saanut selvää heidän sanoistaan. Oli kuitenkin selvää, mistä kansa oli vihainen. Samasta kuin aina: rahasta. Tai sen puutteesta. Palkkojen laskusta. Työpaikkojen lakkauttamisesta. Lamasta. Kaupungintalon kykenemättömyydestä tehdä millekään mitään.

Yleisestä, kaiken vähänkin eläväisen nujertavasta kurjuudesta.

Riitasointu oli jo aikoja sitten oppinut, ettei huutaminen auttanut. Kaupungintalo vain lukitsi ovensa ja määräsi viranomaiset taltuttamaan kansan raivon.

Hallitus ei eroaisi, halusivat kaduilla kulkevat ihmiset sitä kuinka paljon tahansa.

Oli turha huutaa, jos vastapuoli oli päättänyt olla kuuntelematta.

Ensimmäisen mahdollisuuden tullen Riitasointu puski itsensä pois ihmisjoukosta pienemmälle ja hiljaisemmalle kujalle. Juuri ajoissa. Hän kuuli kaukaa kantautuvat huudot, joiden sävy oli erilainen kuin mielenosoittajien rytmikkäät karjaisut. Näissä äänissä oli kauhua. Kipua.

Riitasointu lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan mahdollisimman ripeästi. Hän ei halunnut olla poliisien tiellä. 

Riitasointu harppoi eteenpäin ja yritti ajatella. Hän kävi mielessään läpi listaa mahdollisista työpaikoista. Hän tiedosti lähes kaikkien paikkojen olevan pelkkiä olemattomia haavekuvia. Hänen olisi keskityttävä todennäköisempiin vaihtoehtoihin. Inhosi hän niitä kuinka paljon hyvänsä.

Riitasointu suunnisti muutaman suttuisen korttelin halki. Hieman ennen kolmikerroksista, kömpelösti punaiseksi maalattua taloa (hänestä oli aina näyttänyt siltä, kuin maali olisi loppunut kesken) hän pysähtyi ja peilasi itseään suljetun liikkeen ikkunasta. Osa hänen hiuksistaan oli karannut poninhännältä ja roikkui nyt hänen kasvoillaan. Riitasointu oli kirota ääneen, kun tajusi jättäneensä harjan kotiin. Montako kertaa tämän oli tapahduttava, ennen kuin hän oppi? 

Paremman puutteessa Riitasointu tunki hiuskiehkurat korviensa taakse ja yritti epätoivoisesti tökkiä muutamaa pidempää suortuvaa takaisin hiuslenkin sisälle, mutta kuten odotettavissa oli, lopputulos ei ollut erityisen ihastuttava. 

Hän tuijotti kuvajaistaan vielä hetken purren hermostuneesti huultaan. Hän ei pitänyt näistä tilanteista. Hänestä oli inhottavaa pyytää ihmisiltä asioita, kun hän selvästi oli altavastaajana. Se nöyryytti häntä.

Se sai hänet säälimään itseään.

Mutta ei hän juuri muuta voinut. 

Riitasointu irrotti katseensa kuvajaisestaan ja käveli hitaasti punaisen talon luokse. 

Baarilla ei ollut nimikylttiä. Ei se tarvinnut sellaista. Kaikki näillä kulmilla tiesivät täsmälleen, missä baari sijaitsi. Riitasointukin tiesi, vaikka hän ei ollut edes maistanut alkoholia vuosiin eikä hän pitänyt kapakoiden tunnelmasta.

Hän epäröi vielä hetken ennen kuin tarttui oven tahmeaan kahvaan ja työnsi oven auki. 

Baari oli lähes tyhjä, mikä ei ollut yllättävää, näyttihän seinällä tikittävä kello vasta puoli kymmentä. Jossain hämärästi valaistun tilan perällä näkyi nuokkuvan muutama selvästi humaltunut hahmo.  Riitasointu käänsi selkänsä heille ja käveli hitaasti huoneen poikki kohti baaritiskiä. Hän tunsi olonsa hyvin epämukavaksi. Huoneeseen oli pinttynyt kitkerä haju, jollainen ei lähde tavallisesta tupakasta.

Aina muutaman askeleen välein hän astui johonkin tahmeaan.

Koko paikka oksetti häntä.

Baaritiskin takana puuhaili ehkä nelikymppinen mies. Hänellä oli tummat hiukset, nenällään alas valuneet silmälasit ja päällään paita, jolle oli roiskunut jotain kellanruskeaa. Hänen silmiensä alla oli väsyneet varjot, jotka kielivät koko yön jatkuneesta työvuorosta, ja hänen huulestaan roikkui tupakka. Tai ainakin Riitasointu toivoi sen olevan vain tupakkaa.

Mies ei vilkaissutkaan Riitasointua, kun tämä pysähtyi epäröiden tiskin eteen. Toinen kiillotti hajamielisenä pölyisiä oluttuoppeja ja asetteli niitä tiskin takana olevaan hyllykköön.

"Mitä saisi olla?" hän kysyi tylysti kääntämättä vieläkään katsettaan.

Riitasointu tuskin tiedosti pyörittelevänsä paitansa helmaa sormissaan, kun vastasi.

"Äh... E-en mi-minä halua mitään. Ju-juotavaa siis", hän sanoi ja yritti parhaansa mukaan hymyillä.

Nyt mies katsoi häntä. Hänen ilmeestään näki, ettei hänellä olisi ollut energiaa käydä tätä keskustelua.

"Yleensä ihmiset tulevat tänne juomaan, tiedätkös?" mies murahti kuivakasti ja jatkoi lasin kiillottamista.

"Ti-tietysti. Minä... minä vain... Ä-äitini oli töissä tä-täällä", Riitasointu sanoi kiireesti.

Mies päästi "aha" -äännähdyksen, josta suorastaan kumpusi, kuinka vähän hän välitti. Riitasointu päätti jättää toisen mielenkiinnon puutteen huomiotta.

"Si-siitä o-on monta vuotta, et välttämättä mu-muista häntä. Hä-hänen nimensä oli Emma", hän jatkoi. Mies tuijotti häntä hetken ilmeettömänä, mutta nyökkäsi sitten.

"Se nuori nainen, joka raahasi muksuaan välillä töihin? Muistan hänet. Ja sinut myös. Miksi sinua sanottiinkaan?" hän kysyi silmät kapeina.

"Ri-Riitasoinnuksi." 

Hän oli tyytyväinen miehen muistaessa hänet. Se tekisi tästä ehkä hitusen helpompaa.

"Niin, muistelinkin, että nimi oli erikoinen. Vaikka tokkopa se sinun oikea nimesi on", baarimikko tokaisi.

"Niin. Se-se on vain lempinimi", Riitasointu sanoi.

Kapakoitsija hymähti ilottomasti ja asetti tuopin hyllylle.

"Noh, Riitasointu. Mitä sinä täältä haluat, jos ei juoma kerta kelpaa?"  Tässä se olisi.

Että Riitasointu inhosi tätä.

"Mi-minä ta-tarvitsen töi...töitä. Todella, todella pa-paljon", hän sanoi.

Miehen ilme muuttui hieman. Hän näytti säälivältä ja vilkuili levottomasti jonnekin Riitasoinnun taakse.  Se ei enteillyt hyvää. Mikäli hän olisi antamassa Riitasoinnulle töitä, hän ei näyttäisi tuolta.

"Ei sen ta-tarvitse olla mikään iso.... iso homma. Mitä tahansa pi-pikku töitä. Sen ei välttämättä pi-pidä olla edes va-vakituinen työ. Minä... minä vain..." Riitasointu kiirehti jatkamaan.

Miehen ilme ei kuitenkaan muuttunut. Hän puri huultaan ja katsoi jälleen jonnekin kauas, luultavasti ulos ikkunasta.

"Minä oi-oikeasti tekisin mitä tahansa", Riitasointu sanoi hiljaa.

Mies katsoi häntä hermostuneesti ja korjasi nenänpäähän asti valuneiden silmälasien asentoa.

"Kuule, asia on näin: minä en omista baaria. Voisin mielelläni puhua johtajalleni ja suositella sinua, mutta tiedän, että hänellä oli... ongelmia Emman kanssa. Paljon ongelmia. Äitisi oli... no... hän ei ollut aina helpoimmasta päästä", baarimikko sanoi hiljaa.

Riitasointu nyökkäsi sanomatta sanaakaan. Hänen ei pitäisi olla yllättynyt.

"Asian ydin on kuitenkin siinä, että johtaja muistaa varmasti Emman ja hän muistaa myös sinut. Olen pahoillani, mutta hän ei ikinä anna sinulle penniäkään", mies jatkoi.

Riitasointu ei osannut kuin seisoa siinä ja tuijottaa miestä voimattomana. Se siitä sitten. Ei olisi pitänyt odottaa mitään, ei olisi saanut herätellä toiveita.

Baarimikko ei enää kiillottanut laseja. Hän näytti yhä hermostuneemmalta, kun hän kumartui hieman eteenpäin.

"Hei, kuule. Ei sillä, että se kuuluisi minulle, mutta ethän sinä ole... samoissa hommissa kuin äitisi?" mies kysyi.

Riitasointu ei ollut varma mitä toinen tarkoitti. Mutta koska mies puhui madalletulla äänellä, hän päätteli kyseessä olevan jotain, mitä hän ei edes voisi kuvitella tekevänsä, ja pudisti päätään.

"Ei. En tie-tietääkseni."

"Okei. Öh... älä nyt säikähdä, mutta nuo pari tyyppiä baarin perällä ovat tuijottaneet sinua jonkin aikaa", mies sanoi hiljaa.

Riitasointu jähmettyi. Hänen vatsaansa kirpaisi jännityksestä.

"Toinen on pitkä, siis todella pitkä, mies ja toinen nainen, jonka pää näyttää puoliksi kynityltä." 

Riitasointu tajusi etäisesti puristavansa tiskin reunaa. Hän tuijotti miestä kauhusta kankeana.

Hän tunnisti nuo kuvaukset, vaikka ne olivatkin hyvin yksinkertaiset.

Nuo kaksi eivät olleet baarissa, kun hän oli saapunut, se oli varma. Voisiko olla sattumaa, että he olivat täällä samaan aikaan hänen kanssaan? Vai olivatko he seuranneet häntä? Jos olivat, niin kuinka kauan?

Riitasointu nyökkäsi huolestuneen näköiselle miehelle ja kääntyi ripeästi kohti ovea. Hän varoi katsomasta baarin perälle harppoessaan uloskäynnille. 

Asuessaan ulos hän kuuli kaksien askelten lähtevän peräänsä.

Enempää ajattelematta hän juoksi.

Riitasointu ei katsonut taakseen. Hän ei kuullut takaa-ajajia, mutta ei uskaltanut luottaa korviinsa.  Hän ryntäsi kujalta toiselle samaan suuntaan, josta oli aikaisemmin tullut. Kohti ihmisjoukon melua ja huutoa.

Hänen sydämensä hakkasi, ja hänen suussaan maistui veri, vaikka hän ei ollutkaan juossut kovin pitkään. Vauhkot mielikuvat siitä, mitä tapahtuisi, jos hänet saataisiin kiinni, vilisivät hänen mielessään. Sitten yhtäkkiä Riitasointu näki huutavan ja meuhkaavan ihmisjoukon kadun päässä. Harkitsematta hetkeäkään hän tunkeutui ihmisten joukkoon, keskelle mielenosoitusta. Yhtäkkiä huudot ja töniminen eivät tuntuneetkaan ahdistavalta.

Hän kääntyi ympäri ja kurotteli ihmisten ylitse sen verran, että näki kujan, jolta oli juuri tullut. Se oli tyhjä.

Silti Riitasoinnun mielen perukoilla heräillyt pakokauhu ei tyyntynyt.

Hän vietti koko loppupäivän mielenosoittajien keskellä, uskaltamatta erkaantua joukosta. Kun hän oli satojen ihmisten ympäröimänä, ei kukaan uskaltaisi lähestyä häntä. Ja sitä paitsi todennäköisyys sille, että hänet löydettäisiin karjuvien työläisten joukosta, tuntui lohduttavan pieneltä.

Riitasoinnun oli suunniteltava kaikki alusta. Hän tarvitsi yhä töitä ja niitä oli vaikea saada, jos ei käynyt kyselemässä. Mutta pelkkä ajatus väliaikaisen turvan jättämisestä väänsi inhottavasti hänen vatsaansa. Niinpä hän jatkoi matkaa mielenosoittajien mukana aina Kaupungintalon edustalle asti. Hän pysytteli joukon reunamilla päästäkseen pakoon, kun poliisit lopulta saapuisivat mellakkapaikalle. 

Hän ehti katsella Kaupungintalon ovia hakkaavaa väkijoukkoa ehkä puolen tunnin ajan, kun ensimmäiset viranomaiset saapuivat. Heidän vihreät uniformunsa erottuivat selkeästi enimmäkseen harmaaseen ja valkoiseen pukeutuneesta väkimassasta. Kaukaa oli helppo seurata, kuinka he raivasivat tietään väkijoukon halki taltuttaen eteen tulevat kansalaiset. Hakaten heidät maahan.

Riitasointu ei aikonut jäädä katselemaan sitä. Hän tiesi, että poliisi tuskin kävisi hänen kimppuunsa, sillä hän vain nojasi seinään ja seurasi tapahtumia. Hän oli kuitenkin oppinut poliisien olevan arvaamattomia.

Riitasointu suoristautui ja liittyi pieneen väkijoukkoon, joka pyrki karkuun poliiseilta. Hän yritti pysyä ihmisten perässä, pysyä turvassa niin kauan kuin mahdollista. Hän seurasi heitä käytännössä juosten yhä pienemmille mukulakivikaduille. Hänen teki mieli huutaa heitä hidastamaan.

Mutta karkuun lähteneet mielenosoittajat hajaantuivat. He juoksivat kukin omaan suuntaansa.  Riitasointu tajusi olevansa yksin suttuisella kujalla. Välittömästi hänet valtasi voimakas turvattomuuden tunne. Hän saattoi tuntea, kuinka joku tuijotti häntä varjoista.

Hän tiesi, tai oikeastaan toivoi, sen olevan vain hänen mielensä tepposia. Siitä huolimatta Riitasointu ei voinut olla vilkuilematta toistuvasti taakseen, kun hän kiiruhti eteenpäin. 

Liikkeitä hänen ympärillään suljettiin, joten kellon täytyi olla jo paljon. Riitasoitu ei ollut saanut tänään mitään aikaiseksi. Huomenna olisi yritettävä kovemmin. 

Hän vakuutteli itselleen koluavansa joka ikisen liikkeen heti aamulla, mutta sisimmässään hän tiesi, ettei se auttaisi. 

Ehkä hän todella oli hävinnyt tämän taistelun.

Kun Riitasointu vihdoin pääsi talolleen, hänen jalkansa olivat rakoilla. Mielenosoittajien mukana hän oli joutunut kulkemaan aivan toiselle puolelle kaupunkia.

Hän kiipesi portaat uupuneena ylös, avasi oven, paukautti sen perässään kiinni ja heitti takkinsa oven vieressä olevaan naulakkoon. 

Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut romahtaa välittömästi vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan ollut syönyt mitään sitten aamupalan. Ajatus syömisestä kuvotti häntä. Riitasoinnun vatsaa väänsi jännityksestä niin, ettei hän olisi halunnut niellä yhtään mitään. Hän tiesi kuitenkin, etteivät hänen ongelmansa katoaisi, jos hän vain lakkaisi syömästä. Niinpä hän päätti katsoa, mitä kaapista löytyisi. Riitasointu sai etsiä valokatkaisijaa pimeässä muutaman sekunnin ennen kuin löysi sen. Valot syttyivät värähdellen.

Riitasointu kääntyi kävelläkseen keittiöön, mutta pysähtyi toinen jalka kummallisesti koholla. Hänestä tuntui, kuin hän olisi leijaillut erilleen omasta kehostaan.

Koko asunto oli käännetty ympäri. Kaikkien kaappien sisältö oli heitelty lattialle.

Olohuoneen pöydällä istui nainen, jonka vaaleista hiuksista puolet oli ajeltu lyhyiksi. Hän katsoi Riitasointua samalla tavalla inhoten kuin ihmiset katsovat tielle murskaantunutta etanaa. 

Naisen takana seisoi niin pitkä mies, että hänen päälakensa lähes hipoi kattoa. Hänellä oli arpeutuneet, ankarat kasvot, ja naisen tavoin hän tuijotti Riitasointua kulmat kurtussa.

Nainen otti pöydältä jotain hopeista, jonka Riitasointu kauhukseen tunnisti pieneksi käsiaseeksi. Kuului terävä napsahdus, kun hän otti varmistimen pois päältä.

Tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt, Riitasointu nosti kätensä ylös tuijottaen kaksikkoa silkan kauhun vallassa. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi puristanut kätensä hänen kurkulleen. 

"Rahat", nainen totesi tunteettomasti.

Riitasoinnun jaloista lähti tunto. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta sai ulos vain sarjan epämääräisiä äännähdyksiä.

Häntä aseella osoittava nainen vilkaisi toveriaan.

"Anteeksi kuinka?" hän kysyi.

"E-e-ei min... minulla o-o-ole niitä", Riitasoinnun onnistui sanoa.

Nainen pudottautui alas pöydältä ja otti askeleen Riitasointua kohti.

"Laina annettiin vuosia sitten. Olemme olleet kärsivällisiä", mies hänen takanaan sanoi.

Riitasoinnun teki mieli ottaa muutama askel eteenpäin, tarttua naista mustan takin rinnuksista ja huutaa toisen kasvoille saman, mitä oli kerta toisensa jälkeen yrittänyt selittää. Että velat eivät olleet hänen. Että se oli hänen äitinsä, joka oli sotkeutunut jengin toimintaan ja pyytänyt rahaa lainaksi. Että oli epäreilua vierittää vastuu hänen teoistaan Riitasoinnun harteille.

Mutta se ei auttanut. He halusivat rahansa.

Eikä Riitasoinnulla ollut niitä. Hän ei edes ollut aivan varma, paljonko oli velkaa. Sen perusteella, kuinka hanakasti jengin jäsenet olivat rahojensa perään kyselleet, oli kyse niin isosta summasta, ettei Riitasointu ollut koskaan edes nähnyt sellaisia rahoja. Tai ehkä hänestä yritettiin tehdä varoittava esimerkki. Mikäli kyse oli jälkimmäisestä, jengin tavoite oli hyvin lähellä toteutua.

"Mi-mi-minä ti-ti-tiedän... ja... ja olen pahoillani si-siitä", Riitasointu sanoi tavoitellen rauhoittelevaa äänensävyä, mutta saaden aikaiseksi vain hiljaista ja säikkyä kimitystä.

Nainen tuijotti häntä kylmä ja määrätietoinen katse silmissään. Riitasointu taas tuijotti aseen piippua jalat täristen. Hän olisi halunnut kääntyä ja juosta, mutta tiesi saavansa oitis luodin niskaansa. Niinpä, vaikka se saikin hänet voimaan pahoin, hän pysyi paikoillaan. Huimauksen aalto kulki hänen lävitseen useasti muutaman sekunnin sisällä. Ainoastaan se fakta, ettei toinen ollut vielä vetäissyt liipaisimesta, antoi Riitasoinnulle hitusen toivoa, johon hän aikoi takertua kaksin käsin.

Harmi vain, ettei hän nähnyt edessään seisovissa ihmisissä yhtäkään pehmeää, inhimillistä piirrettä, johon olisi voinut yrittää vedota.

"Me emme halua anteeksipyyntöjä tai selityksiä. Haluamme rahamme takaisin ja olemme toistuvasti pyytäneet sinua maksamaan. Jos sinulla ei ole yhteistyökykyä..." nainen sihisi kuin käärme ja tutkaili Riitasointua hetken silmät viiruina.

Hän harppoi eteenpäin kuroen umpeen vähäisen etäisyyden heidän välillään. Sitten, noin puolen metrin päässä Riitasoinnusta nainen pysähtyi, kohotti asettaan ja painoi sen jääkylmän piipun Riitasoinnun otsalle. 

Maailma huojui sumeana Riitasoinnun silmissä, kun hän yritti epätoivoisesti keksiä ratkaisun. Hänen aivonsa kieltäytyivät kuitenkin tottelemasta. Hän oli tullut umpikujaan.

"Viimeisen kerran: missä rahat ovat?" miehen ääni tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa.

"Mi-mi-minulla ei ole niitä. Oi-oikeasti, en ole koskaan edes - -" Riitasointu sopersi, mutta hiljeni kun nainen vilkaisi huoneen toisella puolella seinään nojaavaa miestä, joka kohautti välinpitämättömästi olkiaan, kohotti kätensä etusormi pystyyn nostettuna kurkulleen ja teki nopean edestakaisen liikkeen. Jokin ikiaikainen selviytymisvaisto huusi täyttäen Riitasoinnun kehon, kun nainen nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin häneen.

"Ei, ei, ei! Älä! Ä-ä-älä ammu! Minä- minä teen mitä vain - -" Riitasointu änkytti ja yritti peruuttaa kauemmaksi, mutta nainen seurasi häntä määrätietoisesti, kunnes hän törmäsi seinään eikä päässyt kauemmaksi.

Riitasointu ei saanut yrityksistään huolimatta hengitettyä. Hän näki hyvin epäselvästi, kuinka nainen jälleen painoi aseensa hänen ohimolleen kasvoillaan kylmä ja armoton ilme.

Sitten, täysin suunnittelemattomasti ja ilman varoitusta, Riitasoinnun sisälle kasaantuneet muurit särkyivät palasiksi. Kyyneleet sumensivat lopullisesti hänen näkökenttänsä, ja hänen suustaan pääsi kummallinen yökkäyksen ja nyyhkäisyn välimuoto.

Kuului terävä metallinen kilahdus, kun nainen veti liipaisimesta.

Riitasoinnun kehon valtasi hyytävä kylmyys. Hän sävähti ääntä, horjahti ja kaatui polvilleen maahan. Hän odotti kipua ja sitä seuraavaa pimeyteen luisumista. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kyyneleet jatkoivat valumista hänen kasvojaan pitkin. Hän nyyhkytti ja kakoi sapen maku suussa ja olisi luultavasti oksentanut, ellei hänen vatsansa olisi ollut tyhjä. 

Hänen mielensä yritti epätoivoisesti liittää palaset yhteen ja ymmärtää, miksi hän ei maannut kuolleena maassa. Hänen onnistui kyyneleittensä takaa nähdä, kuinka vaaleahiuksinen nainen oli laskenut aseensa. Hän katsoi Riitasointua inhoten samalla kun hänen toverinsa asteli hänen vierelleen.

Riitasointu pysyi polvillaan maassa ja tuijotti ylleen kumartuneita jengiläisiä kauhun kangistamana.

"Pidä sitä varoituksena, äpärä", nainen sylkäisi ja astui taaemmaksi, jotta mies saisi enemmän tilaa. Ennen kuin Riitasointu ehti edes käsittää mitä tapahtui, mies oli tarttunut hänen paitansa rintamuksesta, kiskaissut hänet väkivalloin ylös ja painanut hänet seinää vasten. Hän oli niin lamaantunut, ettei tajunnut rimpuilla vastaan. Hän vain seisoi jalat velttoina, henkeään haukkoen, puristuksessa miehen ja seinän välissä.

"Sanoit tekeväsi mitä tahansa, vai mitä?" mies sanoi hyytävän tyynesti.

Riitasointu yritti vastata myöntävästi, mutta miehen tiukka ote salpasi hänen hengityksensä tehden puhumisesta mahdotonta. Niinpä hän nyökytteli pontevasti, jotta viesti varmasti menisi perille.

"Huomenna, yhdeltätoista aamupäivällä, sinä tapaat meidät Länsimäen kirkon edustalla. Annamme sinulle jotain, jota kuljetat koko päivän mukanasi. Varmistat, ettei kukaan seuraa sinua. Sitten illalla tuot sen tänne. Piilotat sen kunnolla ja varmistat, ettei kukaan löydä sitä. Tulemme viikon kuluessa hakemaan sen takaisin. Missään vaiheessa et avaa sitä, et kerro siitä kellekään, et ota yhteyttä poliisiin. Onko selvä?" mies kysyi hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä kipunoivat vihasta.

Riitasointu nyökytteli jälleen. Miehen ote hänestä tiukentui ja hän nojautui lähemmäksi, kunnes Riitasointu tunsi hänen tupakalta ja halvalta viinalta lemuavan hengityksen kasvoillaan.

"Jos mokaat, jos et noudata ohjeita tarkasti, joku porukastamme etsii sinut. Ja sillä kertaa aseessa on luodit", mies sanoi.

Vielä muutaman sekunnin mies tuijotti Riitasointua silmiin. Sitten hän paiskasi Riitasoinnun kyljelleen lattialle ja astui muutaman askeleen kauemmas.

Hän ja vaaleahiuksinen nainen vaihtoivat keskenään pari sanaa, joita henkeään haukkova ja nyyhkyttävä Riitasointu ei kuullut. Sitten kaksikko marssi hänen ohitseen kuin hän ei olisi ollut siinä lainkaan. Muutamaa sekuntia myöhemmin ovi pamahti kiinni.

Riitasointu ei voinut liikkua. Kyynelvanat juovittivat hänen kasvojaan, ja hänen kätensä tärisivät, kun hän hautasi naamansa niihin. 

Siinä maatessaan ja itkiessään Riitasointu ymmärsi, ettei jengi ollut enää hänen velkansa tai varoittavan esimerkin perässä. He halusivat sotkea hänet mukaan. He halusivat jonkun helposti ohjailtavan, jonkun jolla ei ollut vaihtoehtoja. 

Ja sen he myös saisivat.

Kommari

Luku 1

Herätessään Myräkkä tiedosti ensimmäisenä päänsäryn, joka tuntui repivän hänen kalloaan kahtia. Hänen kohottaessaan varovaisesti päätään patjasta ja todetessaan makaavansa sängyssä poikittain pahoinvointi vyöryi hänen ylitseen. Myräkkä yritti pidätellä yökkäyksiä samalla kun rimpuili parhaansa mukaan irti lakanoista, jotka olivat jollain tavalla onnistuneet kietoutumaan hänen ympärilleen. Hän puolittain putosi, puolittain laskeutui alas sängyltä ja syöksyi ison kaapin kokoisen huoneen halki, käytännössä heittäytyen vessan ovea päin. Ovi ei kuitenkaan avautunut, vaikka Myräkkä oli jo edellisenä päivänä todennut, ettei se edes pysynyt kunnolla kiinni. Hän ehti puskea ovea vielä muutaman kerran ennen kuin tajusi sen avautuvan toiseen suuntaan. Hän riuhtaisi oven auki, kaatui polvilleen lattialle ja raahasi itsensä vessanpöntön luokse.

Myräkkä olisi toivonut oksentavansa nyt, jotta pahoinvointi olisi hellittänyt edes hieman. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan vaikka hän yökkäilikin, mitään ei noussut ylös. Niinpä hän jäi nojaamaan vessanpönttöä vasten ja yritti pakottaa päätään liittämään palasia yhteen.

Viimeisin muistikuva, jonka hän sai palautettua mieleensä, oli se, että hän oli jonkinlaisen ihmiskontaktin toivossa lähtenyt hotellin läheiseen baariin. Hän oli nähtävästi selvinnyt hengissä takaisin, mikä oli sinänsä saavutus. Tällä kertaa hän taisi olla jopa oikeassa huoneessa, joten hän sai olla kohtuullisen tyytyväinen itseensä.

Mutta ensi kerralla ei välttämättä tarvitsisi juoda tällä tavalla.

Myräkkä hieroi naamaansa ja nousi varovaisesti seisomaan. Hän oli mennyt sänkyyn samoissa vaatteissa, jotka hänellä oli ollut baarissa. Vanhat kuluneet farmarihousut, kirkkaan keltainen t-paita ja lyhyt musta takki. Joskin hän muisteli, että hänellä olisi ollut kenkä kummassakin jalassa. Vaikka vessassa ei ollutkaan peiliä, Myräkkä saattoi tuntea, kuinka sekaisin hänen yleensä sileät hiuksensa olivat, kun hän juoksutti sormiaan niiden lävitse. Kun hän kosketti päänahkaansa, hän sävähti kivusta. Myräkkä laskeutui hitaasti takaisin vessan lattialle istumaan ja tunnusteli samalla päätään. Hänen ohimossaan oli kuhmu, jota vihlaisi uudestaan, kun hän kosketti sitä. Myräkkä nojasi huokaisten seinään ja valui hitaasti vessan tuhruisille lattialaatoille makaamaan.

Hän ei ollut varma, kauanko oli maannut siinä päätään pidellen, kun ovelta kuului terävä koputus.

Myräkkä raotti toista silmäänsä.

Ovi oli kirjaimellisesti neljän metrin päässä, mutta juuri silloin se tuntui kilometreiltä.

"Neiti? Kello on kaksitoista. Teidän täytyy luovuttaa huone", kuului kipakka ääni.

Myräkkä ei vastannut. Hän toivoi, että jos hän olisi tarpeeksi hiljaa, hänen annettaisiin olla.

"Neiti? Neiti, jos ette avaa ovea, minun täytyy tulla sisään."

"Anna minun kuolla rauhassa", Myräkkä vaikeroi.

"Saatte kuolla, kunhan olette luovuttaneet huoneen seuraavalle asiakkaalle", ääni vastasi kärsivällisesti mutta tiukasti.

"Hyvä on, hyvä on. Anna minulle vartti", Myräkkä sanoi kiukkuisesti ja punnersi itsensä hitaasti istumaan. Pahoinvointi ja tykyttävä päänsärky palasivat oitis.

"Neiti, huone on luovutettava välittömästi."

"Hyvä on! Minähän sanoin jo! Jeesus!" Myräkkä ärähti ja nousi seinästä tukea ottaen seisomaan. Hän laski hitaasti kymmeneen ennen kuin otti ensimmäiset hitaat askeleet pois vessasta. Hän hoiperteli resuisen, lähes koko huoneen peittävän parisängyn luokse. Sillä puolella sänkyä, jossa Myräkkä ei ollut nukkunut, oli suuri harmaanruskea olkalaukku. Laukussa ja sen vieressä lojui hänen vaatteitaan. Mitään muuta hän ei ollut ottanut mukaansa.

Myräkkä sulloi vaatteet laukkuun ja heilautti sen sitten olalleen. Hän raahautui ovelle ja avasi sen, saaden heti osakseen hyvin paheksuvan mulkaisun kädet puuskassa seisovalta vanhalta naiselta. Eukon vetisten silmien tuomitseva katse kulki Myräkän sotkuisista hiuksista ja kuhmuisesta päästä aina tahriutuneeseen paitaan ja lopuksi jalkoihin.

"Teiltä puuttuu kenkä", nainen huomautti.

"Joo, panin merkille", Myräkkä vastasi.

Nainen puri huultaan. Myräkkä tiesi mitä oli tulossa jo ennen, kuin nainen avasi suunsa.

"Viini on viisasten juoma."

"Hyvin tuntui silti uppoavan", Myräkkä totesi ja kaiveli takkinsa taskuja, kunnes löysi etsimänsä.

Hän ojensi naiselle avaimia, jotka toinen lopulta ottikin mulkoillen häntä yhä kulmiensa alta.

"Kirkossa pidetään ehtoollinen, jos neitiä synninpäästö kiinnostaisi", nainen tokaisi.

"Joo, tietysti. Minä lähdenkin heti, että ehdin oikein kunnolla avata sydämeni Jeesukselle", Myräkkä vastasi ja lampsi hotellin virkailijan ohi kohti portaikkoa.

"Luuleeko neiti, etten tiedä, mitä sarkasmi on?" nainen sanoi hänen peräänsä.

Myräkkä ei jaksanut vaivautua vastaamaan, vaan tyytyi esittämään, ettei kuullut. Hän laskeutui kapeat kierreportaat alas puristaen kaidetta tiukasti. Hänestä tuntui, että hän saattaisi koska hyvänsä menettää tasapainonsa.

Kun hän lopulta saapui aulaan (jos pienehköä eteistilaa saattoi aulaksi kutsua), hän ei halunnut mitään niin paljon kuin rojahtaa seinän vierellä olevalle puiselle penkille. Hän otti kuitenkin itseään niskasta kiinni ja raahautui kohti ulko-ovea.

"Myräkkä."

Hän pysähtyi ja käänsi hitaasti katseensa äänen suuntaan. Hotellin tiskin takana istuva vanha viiksekäs mies, jonka pää oli lähes täysin kalju, hymyili hänelle säälivästi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli poistumassa tästä samaisesta hotellista tässä samassa kunnossa.

Sanaakaan sanomatta mies nosti mustan tekonahkaisen kengän tiskille. Myräkkä hoiperteli hänen luokseen ja nappasi kenkänsä.

"Haluanko tietää, miten se päätyi sinulle?" Myräkkä kysyi samalla, kun yritti saada sormiaan solmimaan kengännauhat.

"Etpä taida", mies naurahti.

"Onko sinulla yhä kuhmu päässäsi?" hän jatkoi.

"Joo. Mistä se oikein tuli?" Myräkkä vastasi ja kiukkuisesti murahtaen solmi nauhat umpisolmulla. "Ei hajuakaan. Tulit takaisin viiden aikoihin ja yritit jäädä lattialle nukkumaan. Puhuit jotain sorsista", mies sanoi.

Myräkkä oli hyvin kiitollinen, ettei hänen päänsä suostunut muistamaan tapahtunutta. Hän suoristautui ja virnisti häntä huvittuneena katsovalle miehelle.

"No kuitenkin. Kiitos kengästä, Otto", hän sanoi ja huiskautti kättään kävellessään jälleen kohti ovea.

"Eipä mitään. Ensi perjantaihin", Otto vastasi.

Myräkkä astui ulos. Huolimatta siitä, että oli kesäkuu, ilma oli kolea. Taivas oli tasaisen harmaan pilviverhon peitossa, ja navakka tuuli tuoksui lähestyvältä sateelta.

Suomen ilmasto oli mitä oli.

Jokikylä oli pienien tönöjen rykelmä keskellä korpea. Taloja oli viitisenkymmentä, ihmisiä vain hieman enemmän. Puolet kaupoista olivat tyhjiä. Ainoa paikka, jossa väkeä kävi aktiivisesti, oli baari, jota vastapäätä Myräkkä nyt seisoi. Ihmisiä ei näkynyt missään. Ehkä kaikki olivat lähteneet ehtoolliselle sovittelemaan edellisen yön syntejä.

Myräkkä laahusti hotellin taakse, jossa oli pieni parkkipaikka, joka kasvoi rikkaruohoja ja satunnaisia pensaita. Keskellä aukeaa lojui ruosteinen romu. Mutta Myräkkä ei nähnyt omaa autoaan missään. Ainoastaan renkaiden jättämiä painaumia maassa.

Oliko joku varastanut sen? Se ei tietäisi hyvää. Ilman autoa olisi lähes mahdotonta liikkua paikasta toiseen, ja uutta autoa ei niin vain löytyisi.

Kuitenkin kun Myräkkä riuhtaisi laukkunsa auki, hän löysi hetken pengottuaan autonsa avaimet sen sivutaskusta. Tässä kylässä tuskin oli ketään, joka osaisi käynnistää auton ilman avaimia.

Hän lähti vastentahtoisesti seuraamaan auton jälkiä, jotka olivat hänen onnekseen varsin selvästi näkyvissä kosteassa maassa. Ylimääräinen kävely ei tuntunut erityisen houkuttelevalta, mutta oliko vaihtoehtoja? Hän olisi tietysti voinut istua alas ja odottaa pahoinvoinnin loppumista. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että saisi odottaa aika kauan.

Eikä Myräkällä ollut varaa odotella.

Auton jäljet katosivat, kun hän tuli kylän halki johtavalle mukulakivikadulle. Myräkkä yritti etsiä maastonvihreää ajoneuvoaan ympärilleen tähyillen, mutta ei nähnyt muuta kuin räsyisiä puutaloja ja rikkinäistä katuvaloa vasten torkkuvan juopon.

Hienoa, nyt hänen täytyisi haravoida koko pahuksen kylä. Ei sillä, että siihen menisi kauaa, mutta Myräkkä olisi vain halunnut päästä kotiin.

Hän alkoi arpoa, mihin suuntaan kannattaisi lähteä, kun kauempaa alkoi kuulua hiljaista puhetta ja askelten ääniä. Myräkkä kääntyi ääntä kohti ensimmäisenä ajatuksenaan, että jumalanpalvelus oli loppunut ja hän voisi tiedustella kirkosta kotiin kulkevilta ihmisiltä autonsa olinpaikkaa. Hän jähmettyi kuitenkin oitis paikoilleen.

Katua pitkin lähestyi kolme vihreisiin uniformuihin sonnustautunutta miestä. He puhelivat keskenään ja katselivat ympärilleen ilmeisen huvittuneina. He olivat tuskin koskaan nähneet näin pientä ja säälittävää paikkaa.

Poliiseja. Aivan helvetin hienoa.

Jokikylässä ei usein viranomaisiin törmännyt. Kylällä ei nimittäin ollut omaa poliisiasemaa. Se sattui sijaitsemaan niin lähellä Hämeenlinnaa, ettei se edes käytännössä ollut itsenäinen. Hämeenlinnan hallitus antoi kylän olla rauhassa niin kauan kuin sen asukkaat maksoivat veroja ja tuottivat suurkaupungille raaka-aineita, joista jalostettuja ylihinnoiteltuja tuotteita sitten myytiin takaisin näille köyhille ihmisraasuille. Mutta silloin tällöin, ihan vain osoittaakseen voimansa, Hämeenlinna lähetti poliisipartion tarkastamaan Jokikylän. Ja tietysti Myräkän piti juuri silloin osua heidän tielleen.

Ensimmäinen ratkaisu, jota hänen aivonsa tarjosivat, oli pakoon juokseminen. Se oli kuitenkin huono ajatus, ja Myräkkä tiesi sen. Pakeneminen aiheuttaisi poliiseissa samanlaisen reaktion kuin karhuissa:

he lähtisivät hänen peräänsä ja hakkaisivat hänet tohjoksi tietämättä edes, miksi hän oli juossut.

Niinpä hän pakotti kasvoilleen tyynen ilmeen ja käveli katuvalon viereen sammuneen miehen luokse. Olisi parasta, jos näyttäisi siltä, että hän oli tekemässä jotain. Niinpä hän ravisteli miestä tuloksetta hereille ja seurasi samalla, kuinka poliisit lähestyivät. Hän näki, kuinka yksi heistä tuuppaisi toveriaan kylkeen ja osoitti Myräkkää.

Helvetin helvetti.

Hän jatkoi unissaan mörisevän ukon herättelyä kuin ei olisi edes huomannut, kuinka poliisit marssivat häntä kohti.

"Hei."

Myräkkä rauhoitteli itseään vakuuttamalla, että yhdelläkään näistä miehistä tuskin oli niin hyvä kasvomuisti, että he olisivat oitis tunnistaneet hänet. Niinpä hän nosti katseensa ja hymyili ujosti hänen edessään seisoville poliiseille. He kaikki näyttivät alle kolmikymppisiltä, mikä selitti sen, että heidät oli laitettu partioimaan Jokikylään. Se teki tästä myös paljon helpompaa Myräkälle.

Poliiseista häntä lähimpänä seisova kurtisti kulmiaan. Hänellä oli perunanenänsä alapuolella muutama musta karva. Myräkkä ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi miehet ylipäätänsä kasvattivat viikset. Ne saivat heidät näyttämään idiooteilta perversseiltä.

"Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi.

Myräkästä oli melkein huvittavaa, ettei poliiseilla ollut parempaa tekemistä kuin keskeyttää juoppoa auttava nainen. Hän kuitenkin hillitsi kielensä ja taikoi naamalleen mahdollisimman pahoittelevan ilmeen. Se oli tärkeintä valehdellessa. Oli eläydyttävä siihen rooliin, jonka otti.

"Äh, anteeksi. Vien isäni pois. Emme aiheuta harmia", Myräkkä sanoi.

Mies kohotti kulmiaan ja katsoi Myräkkää tiukasti silmiin. Myräkkä vastasi katseeseen, mutta piti huolen, etteivät hänen silmänsä näyttäneet lasittuneilta. Silmät paljastivat valehtelijan. Sitten hän käänsi katseensa takaisin mieheen, joka paraikaa kuolasi hänen kädelleen.

"Tietääkö neiti, että julkisella paikalla alkoholin nauttiminen vaarantaa yleisen turvallisuuden ja on täten rikos?" toinen poliiseista kysyi.

Vau. Olivatko he nielleet lakikirjan?

"Olen pahoillani. Hänellä on ollut vaikeaa äidin kuoltua", Myräkkä sanoi ja päästi tukahtuneen nyyhkäisyn, joka todellisuudessa oli pahoinvoinnin aiheuttama yökkäys.

"Se ei anna oikeutta rikkoa lakia", ensiksi puhunut poliisi sanoi kylmästi.

Myräkkä näki kuitenkin yhden poliiseista, joka oli toistaisesti pysynyt hiljaa, näyttävän hieman levottomalta. Melkein säälivältä.

Heikko lenkki.

Napakymppi.

Nyt hän tiesi, mistä narusta vetää.

"Tiedän... minä tiedän..." Myräkkä mutisi ja ravisti tajutonta miestä uudestaan.

"Isä, hei. Pitää mennä. Herää", hän sanoi hiljaa, yrittäen kuulostaa mahdollisimman itkuiselta.

"Minun täytyy antaa sinulle sakot", poliisi jatkoi.

Ja minun täytyy kohta antaa sinulle turpaan, jumalauta...

Sakot olisivat vain alku. Jos poliisit saisivat nyt pompotella häntä, he alkaisivat kohta kysellä kaikkea mahdollista. Eikä Myräkällä ollut aikaa. Jos mies heräisi ja kävisi ilmi, ettei Myräkkä ollut hänen jälkikasvuaan... hän ei ollut varma, miten kävisi, eikä halunnut ottaa selvää.

"Anteeksi... minä... minulla ei ole rahaa... Isä on käyttänyt kaiken", Myräkkä sanoi ja huomaamattomasti nipisti jalkaansa, kunnes kipu sai vedet nousemaan hänen sinisiin silmiinsä.

Hän suuntasi katseensa kohti nuorinta poliisia. Miehen hiukset olivat kummallisen harmahtavat. Hänen nenänsä oli iso ja käyrä, eikä se näyttänyt sopivan hänen siroon naamaansa. Poliisin olemus oli levoton. Aivan kuin univormu hänen päällään olisi saanut hänen olonsa epämukavaksi.

Mies vältteli Myräkän katsetta ja tuijotteli kenkiään.

Hyvä. Hän ei halunnut olla tässä. Myräkkä osaisi käyttää sitä hyväkseen.

"Ehkä me voimme tämän kerran tehdä poikkeuksen ja antaa olla."

Myräkkä katsahti aidosti yllättyneenä viiksekkääseen poliisiin, joka oli puhunut. Kappas vain... hän ei ollut odottanut tämän miehen olevan se, joka antaisi armon käydä oikeudesta.

Hän ehti jo harkita antavansa naurettavan naamakarvoituksen anteeksi, kun hoksasi poliisin naamalla tutun virneen.

"Jos vilautat meille", hän jatkoi.

Hirtän sinut esinahastasi lippusalkoon.

Myräkkä yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä tuntemaansa inhoa kasvoillaan. Se oli kuitenkin haastavaa.

Yleensä hän ei välittänyt huuteluista ja ällöttävistä kommenteista, mutta koska hän tiesi poliisin uskovan, että hän oli köyhä, äitinsä menettänyt tyttönen, hänen teki mieli repiä miehen viikset irti.

Myräkän oli taisteltava, jotta sai pidettyä rooliaan yllä. Hän tuijotti poliisia suu raollaan ja naama raivosta punaisena. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä. Niinpä hän vain katsoi edessään seisovia miehiä ja toivoi jonkun heistä tekevän jotakin, mihin hänen olisi helpompi reagoida.

"Hei, äh... kirjoitetaan vaan se sakko ja häivytään", nuori harmahtavahiuksinen poliisi sanoi lopulta. Hän vältteli yhä Myräkän katsetta. Hän ei oikeastaan katsonut edes työtovereitaan vaan tuijotteli keskittyneesti kaukaista tiiliseinää.

Viiksimies kääntyi katsomaan kollegaansa kasvoillaan yhä sama typerä virne.

"Mitä, alkoiko ujostuttaa? Olisi sinunkin aika kasvattaa munat", mies sanoi.

Nuori poliisi lehahti punaiseksi ja sönkötti jotain epäselvää viiksekkään poliisin suureksi riemuksi.

"Mitä sanoit? En aivan saanut selvää", hän kysyi.

"Turpa kiinni", harmaahiuksinen mies mutisi.

"Melkein kuulin tällä kertaa", toinen härnäsi.

Silloin kolmas poliisi, joka oli Myräkän tavoin seurannut tilannetta hiljaa sivusta, selvitti kurkkuaan ja ravisti viiksimiestä olkapäästä.

"Hei. Winkler on oikeassa. Annetaan sakko ja jatketaan matkaa. Haluan takaisin ihmisten ilmoille", Irvailija tuhahti ja pyöräytti silmiään, mutta arvosti vanhemman poliisin mielipidettä selvästi enemmän kuin punakan Winklerin. Niinpä hän kaivoi taskustaan hieman rypistyneen vihon ja mustekynän ja kääntyi kohti Myräkkää.

"Isäsi nimi?" hän kysyi.

"Erkki Joensuu", Myräkkä vastasi ensimmäisellä etunimi-sukunimi yhdistelmällä, jonka sai päähänsä.

"Osoite?"

"Kivipellonkuja 5 b", hän vastasi.

Kivipellonkuja sijaitsi hotellin lähellä. Myräkkä oli painanut paikan mieleensä juuri tällaisen tilanteen varalle.

Viiksimies raapusteli jotain vihkoonsa, repäisi sivun sitten irti ja työnsi sen Myräkälle.

"Maksatkin sen sitten ajoissa. Ja vie tuo ukkeli pois kaiken kansan nähtäviltä", poliisi murahti.

Myräkkä nyökkäsi. Viiksekäs mies maiskautti huuliaan ja lähti sitten lampsimaan poispäin vanhempi poliisi tiukasti kannoillaan. Winkler jäi vielä hetkeksi seisomaan paikoilleen. Hän vilkaisi Myräkkää kulmiensa alta ja rykäisi.

"Pärjäätkö sinä?" hän kysyi.

Myräkän teki mieli unohtaa roolinsa ja todeta, että oli pärjännyt viimeiset kuusi vuotta, mutta päätti kuitenkin pelata varman päälle ja hymyili miehelle ujosti.

"Joo. Eiköhän tämä tästä", hän mutisi.

Winkler tuijotti häntä hetkisen huultaan purren.

"Näytät tutulta", hän totesi.

Ei helvetti...

Myräkkä hymyili yhä ja kohtasi Winklerin katseen niin rennosti kuin saattoi. Hän ei saisi mokata.

"Onko tämä ensimmäinen kertasi Jokikylässä?" hän kysyi.

Winkler nyökkäsi.

"Sitten en usko, että olemme tavanneet. Olen ollut täällä koko ikäni", Myräkkä sanoi.

Winkler nyökkäsi toistamiseen.

"Juu. Aivan. No... minä tästä sitten lähden. Hyvää päivänjatkoa", hän sanoi ja huiskautti kömpelösti kättään ennen kuin ryntäsi muiden perään.

Myräkkä odotti, että kaikki kolme olivat kääntyneet kulman taakse. Sitten hän nousi seisomaan, näytti hitusen epäasiallista käsimerkkiä poliisien perään ja potkaisi sitten juoppoa sääreen.

Mies havahtui kiroten ja siristeli silmiään kalseassa valossa, kun yritti tarkentaa katseensa Myräkkään.

"Mitä helvettiä sinä teet?" ukko rääkyi kuin Myräkkä olisi iskenyt kirveen hänen jalkaansa. "Tiesitkö, että julkisella paikalla juopuneena oleskelu on vastoin lakia?" Myräkkä totesi ja tiputti sakkolapun miehen syliin.

Juoppo otti lapun täriseviin käsiinsä ja tihrusti sitä hetken. Myräkkää ei pahemmin kiinnostanut jäädä siihen seisoskelemaan, joten hän jätti ukon siihen ja harppoi tietä pitkin siihen suuntaan, josta poliisit olivat tulleet.

"Ei minun nimeni ole Erkki!" mies huusi käheästi hänen peräänsä.

"Ei ole minun ongelmani!" Myräkkä äyskähti takaisin.

Hän vaelsi hieman vajaan tunnin ympäri Jokikylää ennen kuin erään ohitse kulkevan mummon vinkin perusteella löysi autonsa kylän reunamilta, vanhan postilaitoksen takaa. Pienen maastonvihreän auton kyljessä oli lommo, ja lähistöllä kasvavan tammen rungosta oli repeytynyt kaarnaa irti. Myräkälle alkoi hitaasti valjeta, mistä hän oli kuhmunsa saanut. Mysteeriksi kuitenkin jäi, miksi hän oli kokenut tarpeelliseksi lähteä ajelemaan kylille ympärikännissä.

Hän avasi autonsa etuoven ja heitti laukkunsa pelkääjän paikalle. Alas istuminen ei ollut koskaan tuntunut niin hyvältä. Hetken hän harkitsi vain jäävänsä siihen nukkumaan, mutta tiesi, että mikäli poliisit löytäisivät hänet, olisi hänen hyvin vaikea keksiä sellainen valhe, joka pelastaisi hänet. Niinpä Myräkkä muistutti itselleen, että hän olisi pian omassa sängyssään eikä hänen tarvitsisi liikkua enää ikinä. Hän käynnisti auton ja ajoi pienelle hiekkatielle, joka johti pois Jokikylästä.

Kun viimeisetkin pellot loppuivat ja kaikkialla Myräkän ympärillä oli pelkkää metsää, näytti harmaa taivas vihdoin muistavan tehtävänsä ja alkoi tihuttaa vettä. Auton pyyhkijät olivat hajonneet jo vuosia sitten. Myräkkä oli monta kertaa suunnitellut tekevänsä asialle jotain, mutta oli aina lykännyt auton korjaamista. Ja tässä sitä sitten oltiin.

Myräkkä lohduttautui ajatuksella, ettei tässä suunnassa asunut ketään. Viimeksi hän oli nähnyt toisen auton näillä main ehkä kolme kuukautta sitten. Riski törmätä autoon oli siis suurin piirtein yhtä suuri kuin Jokikylällä poliisipartion kuulusteltavaksi joutuminen. Mutta hirvistä Myräkkä sitä vastoin oli hieman huolissaan. Hänen päätään särki yhä, ja häntä oksetti jälleen. Tässä kunnossa hän ei ehtisi huomata eläintä ajoissa.

Sade vain jatkui jatkumistaan. Tämä oli niitä sadekuuroja, jotka eivät osanneet loppua lainkaan. Ihan kuin taivas olisi yrittänyt hukuttaa kaiken.

Myräkälle tuli etäisesti mieleen kertomus Nooan arkista, josta hän oli kuullut joskus kyläkoulua käydessään. Vai olikohan se sittenkin Mooseksen arkki?

Sateen tasainen ropina sai Myräkän kipeän pään uniseksi. Hän tuijotteli ikkunasta eteenpäin uppoutuneena miettimään, mitä itse olisi ottanut arkkiin mukaan. Hän kääntyi tutusta risteyksestä vielä pienemmälle tielle, joka luikerteli metsän sekaan kuin käärme.

Hän oli juuri tullut siihen tulokseen, että haluaisi ainakin, että arkkiin rakennettaisiin sauna, kun hänen katseensa osui johonkin tien reunassa. Sateen lävitse hänen onnistui nähdä, kuinka suttuinen hahmo hyppäsi puiden seasta suoraan hänen eteensä.

Kesti noin puoli sekuntia ennen kuin Myräkkä ymmärsi tilanteen, puoli sekuntia lisää ennen kuin hän löysi jarrun. Auto pysähtyi töksähtäen, ja Myräkkä lennähti hieman eteenpäin ennen kuin turvavyö pysäytti hänet.

Hän huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa. Hahmo ei ollut vieläkään liikkunut. Se seisoi noin viiden metrin päässä autosta.

Myräkkä löi nyrkkinsä ratin keskelle ja auto päästi korviavihlovan tööttäyksen. Silti hahmo pysyi paikoillaan. 

Helvetin hirvet, niillä ei ainakaan olisi mitään asiaa hänen arkkiinsa.

Myräkkä napsautti turvavyön pois päältä ja avasi oven vihaisesti, valmiina heittämään elukkaa jollain.

Kun hän sai päänsä ulos autosta, hän tajusi kuitenkin tuijottavansa ihmistä.

Mies oli läpimärkä. Hänen vaaleat hiuksensa olivat liimaantuneet hänen kapeille kasvoillensa, ja hänen maastonvihreä takkinsa näytti imeneen litratolkulla vettä.

Mies seisoi siinä ja vastasi Myräkän yllättyneeseen tuijotukseen hytisten ja hampaat kalisten.

"Et sinä ole hirvi", Myräkkä totesi.

Mies räpytteli silmiään.

"Täh?" hän sanoi.

"ETTÄ ET OLE HIRVI!" Myräkkä huusi sateen ropinan ylitse.

Mies näytti hetken hämmentyneeltä, mutta otti sitten askeleen lähemmäs. Myräkkä tajusi vetäistä auton oven kiinni ja rullasi sitten ikkunan raolleen. Ties mikä hullu tämäkin tapaus oli.

"Auta minua, ole kiltti", mies sanoi ja käveli ikkunan viereen. Vasta nyt Myräkkä huomasi, että tämän naama oli naarmuilla ja takki mutaan tahriintunut.

"Hevoseni karkasi. En löydä sitä mistään", mies sanoi.

"Hevosesi?" Myräkkä varmisti kuullensa oikein.

"Joo. Se-se heitti minut selästä, kun sade alkoi. Se ei pidä vedestä", mies jatkoi.

Myräkkä tuijotti häntä hetken ja rullasi ikkunan hiukan ylemmäksi, jotta miehen käsi ei varmasti mahtuisi raosta.

"Jos hevonen on jokin metafora peniksellesi, niin en valitettavasti ole kiinnostunut", hän tokaisi.

Muukalainen tuijotti häntä hammasta purren ja pyyhkäisi vettä pois naamaltaan. Hänen ihonsa oli kummallisen kelmeä, vaikka vaikutelma saattoikin johtua harmaasta pilviverhon lävitse siivilöityvästä valosta.

"Mitä? Ei, ei, ei. Minä puhun nyt ihan oikeasta hevosesta. Suomenhevosesta", hän sanoi ja nojasi käsillään autoa vasten.

"Jaa", Myräkkä sanoi ja vilkuili takapenkille, jossa hän piti ladattua kivääriä.

"Se on ruskea ja sillä on piirto otsassa", mies jatkoi ja sulki silmänsä.

Hän näytti lievästi humaltuneelta.

Myräkkä ei pitänyt tästä. Kukaan ei liikkunut täällä. Ei varsinkaan tällaisella säällä. Ei varsinkaan hevosella.

"En ole nähnyt. Minun täytyy mennä", Myräkkä sanoi.

Miehen vihreät silmät rävähtivät auki. Hän katsoi Myräkkää selvästi hätääntyneenä.

"Ei, älä. Minä... minä tarvitsen hevostani. Minun täytyy päästä pois. Sinun täytyy auttaa minua!" hän sopersi ja ojensi kättään kohti ikkunan rakoa.

Myräkkä tarttui kahvaan ja veivasi ikkunan kiinni. Hän katsoi lievän kauhun vallassa, kuinka mies takoi ikkunaa. Iskut eivät olleet kovia, aivan kuin hän ei olisi jaksanut lyödä kaikin voimin. Myräkkä ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen ikkunaansa lähmittiin.

"Hei! Anna olla! En minä sitä sinun koniasi ala etsiä!" hän ärähti.

Mies sanoi jotain, mutta hänen äänensä ei kantautunut Myräkän korviin. Myräkkä käänsi katseensa eteenpäin ja oli juuri painamassa kaasua, kun mies horjahti auton eteen. Myräkkä saattoi vain katsoa suu raollaan, kuinka vieras kapusi kontalleen konepellille.

"Et ole tosissasi! Alas!" Myräkkä ärähti ja hakkasi torvea.

Mies ei kuitenkaan liikkunut. Hän sanoi jälleen jotain, mutta sanat hukkuivat torven ääniin.

"Minä lasken kolmeen!" Myräkkä huusi ja nosti kolme sormeaan pystyyn, jotta toinen varmasti ymmärtäisi.

"Yksi!" hän jylisi ja koukisti yhden sormistaan.

Mies painoi kätensä tuulilasille eikä ilmaissut eleelläkään aikovansa liikkua.

"Kaksi!" Myräkkä jatkoi.

Mies katsoi häntä yhtä epätoivoisesti kuin hukkuva katsoo ohi purjehtivaa venettä. Hänen silmissään oli kummallista kiihkoa.

"Auta", hän mumisi, tai niin Myräkkä hänen huultensa liikkeestä päätteli.

"Kolme!" Myräkkä sanoi.

Mies ei liikkunut. Hän tuijotti Myräkkää syvälle silmiin. Hänen katseensa oli yhtäkkiä kummallisen etäinen.

Myräkkä polkaisi kaasua. Auto suti hetken paikoillaan, ennen kuin nytkähti eteenpäin.

Myräkkä oli odottanut miehen säikähtävän ja hyppäävän pois, mutta toinen piti sinnikkäästi kiinni jostakin. Myräkkäkään ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Hän ajoi eteenpäin, katse tiukasti kyydissään roikkuvassa miehessä.

Ei-toivottu kanssamatkustaja ei kuitenkaan enää katsonut Myräkkää. Hänen silmänsä alkoivat hitaasti painua kiinni ja hänen päänsä nuokkua. Sitten mies romahti tuulilasia vasten ja liusui välittömästi alas pudoten tien reunaan.

Myräkkä jarrutti ajattelematta asiaa kahdesti. Hän heilautti oven auki ja astui puolittain ulos.

Mies makasi kummallisella kerällä tien reunalla. Hän ei juuri liikkunut, mutta Myräkkä näki hänen hengittävän ja yrittävän nostaa päätään maasta.

Hetken epäröityään Myräkkä käveli hitaasti hänen vierelleen.

Mies makasi henkeään haukkoen maassa. Hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni, ja niiden katse harhaili. Vasta nyt Myräkkä ymmärsi, ettei ihon kalpeus ollut luonnollista, saati sitten johtunut valosta. Mies näytti sairaalta.

Myräkkä laskeutui polvilleen miehen vierelle. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

"Hei? Oletko ok? Tai etpä tietenkään..." Myräkkä mutisi ja taputti miestä kömpelösti jalkaan.

Silloin toinen kirkaisi ja läimäisi Myräkän käden pois. Hän puristi pohjettaan hiljaa nyyhkyttäen.

"Mitä? Mitä nyt?" Myräkkä änkytti.

Mies yritti vastata, mutta sai ilmoille vain kummallisen äännähdyksen.

Myräkkä keksi vain yhden ratkaisun:

"Vien sinut sairaalaan", hän ilmoitti.

"Jokikylässä on ainakin jokin sairaalan tapainen. Se on lähimpänä", hän jatkoi, mutta hiljeni, kun mies pudisti raivokkaasti päätään.

"Ei. Ei sairaalaan." hän mutisi.

Myräkkä katsoi häntä hämmentyneenä.

"Älä ole idiootti. Ties mikä kuolontauti sinulla on", hän sanoi.

"En ole sairas", mies sihahti hampaittensa raosta.

"Juu, tietysti. Tämä onkin täysin normaalia", Myräkkä tyrskähti.

"Se... uupumusta se vain on..." mies sanoi.

"Kuule, autan sinut autoon ja ajan sairaa - -" Myräkkä aloitti, mutta kesken lauseen mies kurotti irvistäen nostamaan lahjettaan.

Hän paljasti pohkeessaan olevan röpelöisen haavan. Se näytti siltä kuin olisi melkein umpeutunut, mutta avautunut nyt uudestaan. Haavaa peittänyt sideharso oli irronnut ja roikkui nyt hyödyttömänä säären ympärillä.

Myräkkä tuijotti hiljaa, kuinka haavasta valui verkalleen paksu verivana. Hän oli nähnyt samanlaisia haavoja ennenkin. Se oli luodin jättämä jälki.

Hänen katseensa siirtyi hitaasti miehen tuskaisiin kasvoihin.

Tämä näytti väsyneeltä ja epätoivoiselta. Myräkkä näki hänen vihreissä silmissään saman paniikin, jonka hän oli tuntenut Hämeenlinnan viranomaisten lähestyessä.

Mies pudisti voimattomasti päätään.

"Ei sairaalaan", hän pyysi hiljaa.

Myräkkä huomasi nyökkäävänsä.

"Hyvä on. Ei sairaalaan", hän totesi.

Muukalaisen saaminen kyytiin osoittautui paljon vaikeammaksi kuin Myräkkä oli olettanut. Mies oli vielä hetki sitten hyppinyt hänen autonsa päälle, mutta nyt toinen oli nähtävästi päättänyt, ettei aikonut enää milloinkaan liikkua. Hän oli veltto kuin lahna ja käytännössä roikkui Myräkän takista, kun hän yritti taluttaa nilkuttavaa ja vaikeroivaa miestä autoon. Hän ei osannut sanoa säälittikö, vai ärsyttikö haavoittuneen kunto häntä. Myräkkä todella olisi halunnut vain rojahtaa sänkyyn.

Tämä päivä oli varmasti kirottu...

Lopulta hänen onnistui saada mies auton vierelle. Myräkkä antoi toisen vajota maahan siksi aikaa, että ehti avata auton oven, napata kiväärin takapenkiltä ja heittää sen apukuskin jalkatilaan. Hän ei todellakaan antaisi tälle hiipparille mahdollisuutta päästä lähelle ladattua asetta.

"Okei, sitten mennään", Myräkkä sanoi ja käveli miehen taakse.

Hän tarttui tärisevää ihmisraukkaa kainaloista ja nosti tämän ylös. Vailla parempaa keinoa hän käytännössä tönäisi miehen avoimesta ovesta sisään. Toinen päästi tukahtuneen huudon kaatuessaan vatsa edellä takaistuimille, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hiljaa valittaen mies kiskoi itsensä kokonaan auton sisäpuolelle. Sitten hän veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja jäi makaamaan liikkumattomana. Myräkän ei kuitenkaan tarvinnut varmistaa, että mies hengitti yhä, sillä hänen hartiansa nousivat ja laskivat syvien henkäisyjen tahdissa.

Myräkän mielessä kävi, että olisi luultavasti viisainta tarkistaa, kantoiko mies asetta. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut erityisen miellyttävältä ajatukselta käpälöidä käytännössä tajutonta ihmistä. Niinpä hän arvioi nopeasti, ettei noin ohuiden vaatteiden alle voisi mitenkään kätkeä mitään. Hän olisi tuntenut aseen miestä raahatessaan, jos sellainen olisi ollut. Sitä paitsi hän olisi luultavasti turvassa, vaikka toisella olisi ollut pommi. Tuossa kunnossa kukaan ei jaksaisi edes tähdätä aseella.

Myräkkä sulki oven ja hyppäsi sitten rattiin. Ajaessaan hän vilkuili vähän väliä takapenkille valmiina puolustamaan itseään. Mies ei kuitenkaan vieläkään juuri liikkunut.

Myräkkä ei voinut käsittää, mikä häneen oli mennyt. Tässä hän oli. Vieras mies autossaan. Mies, joka oli hypännyt hänen autonsa eteen ja höpisi hevosista. Mies, joka oli selvästi saanut luodin jalkaan.

Vaikka Suomen tilanne oli mikä oli, eivät hyvät ihmiset usein saaneet luodista.

Tämä oli huono idea. Erittäin huono. Ehkä hänen elämänsä huonoin. Ehkä olisi pitänyt jättää mies metsään makaamaan tai viedä hänet Jokikylään jonkun toisen huoleksi. Niin, miksi hän ei ollut ajatellut sitä heti? Miksi kaikki hyvät ideat tulivat puolisen tuntia jäljessä?

Miksi hänen oli aina toteutettava ensimmäinen päähän putkahtava ratkaisu?

Tätä rataa Myräkän ajatukset kulkivat, kun hän pysäytti autonsa pienen omakotitalon pihamaalle. Sade oli tauonnut, mutta taivas oli vieläkin niin musta, että lisää vettä olisi luultavasti pian luvassa.

Myräkkä astui ulos ja avasi auton takaoven.

"Okei. Hevospoika. Oltaisiin perillä", hän sanoi ja oli jo ravistamassa miehen jalkaa, kun muisti missä potilaan haava oli.

Mies ei reagoinut mitenkään. Hän hengitti tasaisesti ja silmät ummessa. Selvästi syvässä unessa.

"Hei, tyyppi. Oikeasti", Myräkkä ärähti.

Hänen päätään särki yhä kovempaa. Hän olisi vain halunnut saada miehen liikkeelle, jotta voisi vihdoin käydä itsekin maaten.

"Aiotko jäädä siihen nukkumaan?" hän jatkoi ja huokaisi kädet puuskassa.

Sitten hän tajusi, ettei se ollut kovin huono idea. Ei välttämättä tekisi kovin hyvää miehelle, jos häntä lähdettäisiin siirtämään. Ja näin Myräkän ei tarvitsisi olla samassa tilassa ventovieraan hullun kanssa.

"Hyvä on. Tehdään sitten näin."

Myräkkä paukautti oven kiinni, nappasi kiväärin ja laukkunsa etupenkiltä ja lampsi pihan poikki. Hän kaivoi avaimen laukustaan ja yritti tunkea sen lukkoon. Hänen kätensä tärisi kuitenkin niin rajusti, että hänen oli koetettava viitisen kertaa ennen kuin sai oven auki.

Hän paiskasi oven kiinni, tiputti laukun lattialle ja kiväärin sen päälle. Sitten hän harppoi pienen olohuoneen halki ja kaatui punaiselle sohvalle samoissa vaatteissa, joissa oli nukkunut viime yön. Eikä hän rehellisesti sanottuna välittänyt paskaakaan.