9.7.2017
Klo.
8.45
Leipomossakaan ei onnistanut. Heillä on liikaa työntekijöitä, varsinkin kun
taloustilanne on mitä on...
En tiedä miksi edes vaivauduin. Kyllähän minä tiesin, etteivät he palkkaa.
Minut naurettiin ulos.
Mutta minä yritän uudestaan. Johonkin muualle. En tiedä vielä, mihin.
Selvitän sen kyllä. Keksin jotain.
Mutta minua pelottaa. Minua todella pelottaa.
En ole saanut nukuttua melkein lainkaan viime öiden aikana. He tulevat
hakemaan minut.
Tiedän sen.
Aina kun kuulen askeleet rappukäytävässä,
luulen heidän tulevan. Eilen he koputtivat taas ovelle. En uskaltanut katsoa
ovisilmästä, mutta he potkivat ovea ja huusivat minua tulemaan ulos. Olin
hiljaa
vessassa lukkojen takana, ja lopulta he lähtivät.
Mutta he tulevat takaisin. Tiedän sen. Ja ensi kerralla ovi ei välttämättä
kestä.
Riitasointu
laski kynän pöydälle ja paukautti päiväkirjansa kiinni. Hän painoi päänsä käsiinsä
ja vetäisi täristen henkeä.
Hän
olisi halunnut itkeä, mutta hän oli itkenyt viime aikoina niin paljon, ettei
hänestä irronnut enää kyyneltäkään. Hän saattoi enää vain yrittää olla
päästämättä epätoivoa valloilleen.
Riitasointu
oli selvinnyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kaikki
vaikutti tulleen umpikujaan. Hänen oli ennenkin onnistunut livahtaa tukalasta
tilanteesta juuri ja juuri.
Hän tekisi sen nytkin. Hän tekisi sen
uudestaan ja uudestaan. Niin monta kertaa kuin tarvitsisi.
Tai niin hän toivoi tekevänsä. Juuri nyt
hänen uskonsa oli kovilla.
Riitasointu
nousi seisomaan. Hän oli yksin pienessä, suorastaan kaappimaisessa asunnossa.
Hän oli vuorannut kylmät betonilattiat erilaisilla matoilla. Oikeastaan koko
huoneistossa ei ollut toisiinsa sopivia huonekaluja. Hän oli ottanut, mitä oli
saanut riivittyä kasaan. Eikä se oikeastaan edes haitannut häntä. Riitasointu
rakasti kotiaan, näytti se miltä hyvänsä. Se oli hänen turvapaikkansa. Tai oli
ollut aina viime kuukausiin saakka.
Riitasointu
veti muutaman kerran syvään henkeä, ennen kuin käveli huoneen poikki harmaata
betoniseinää vasten nojaavan peilin luokse. Vaikka heijastava pinta olikin
haalistunut, hän näki silti väsymyksen kasvoiltaan.
Hän
nappasi läheisellä pöydällä lojuvan harjan ja alkoi hitaasti selvittää yön
aikana sotkeutuneita, kiharia hiuksiaan. Hän ei koskaan tulisi ymmärtämään,
miten ne edes saattoivat takkuuntua niin pahasti niin lyhyen ajan sisällä.
Toisaalta asiaan saattoi vaikuttaa se, että hän oli pyörinyt levottomasti koko
yön.
Hänen
onnistui jotenkin saada tummat kutrinsa suttuiselle poninhännälle. Riitasointu
nappasi ohuen, useaan otteeseen parsitun takkinsa tuolin selkänojalta ja puki
sen päälleen matkalla ovelle.
Hänen
oli pysähdyttävä hetkeksi. Hän painoi korvansa ovea vasten, sulki silmänsä
välttyäkseen muilta ärsykkeiltä ja kuunteli. Hän kuuli naapurin lasten
juoksevan yläkerrassa, joku soitti radiota hieman liian kovalla. Muuten oli
hiljaista.
Hän
tähysti ovisilmästä käytävään. Kun hän oli todennut sen autioksi, hän avasi
varovaisesti oven ja livahti ulos.
Talossa
ei ollut hissiä, harvemmassa Hämeenlinnan rakennuksessa oli. Niinpä Riitasointu
lähti kapuamaan kapeita rappusia alas. Hän asui viidennessä kerroksessa, joten
portaita riitti.
Riitasointu
käveli hitaasti, toinen käsi kaiteella. Hän yritti päättää, mitä tekisi nyt.
Mikä hänen seuraava siirtonsa olisi.
Hänestä
tuntui kuin hän olisi kolunnut koko kaupungin. Käynyt jokaisessa yhä pystyssä
olevassa tehtaassa, ravintolassa... oikeastaan missä tahansa. Hän oli anonut
työpaikkaa, mitä tahansa. Millä tahansa palkalla. Mutta työpaikkoja oli vähän
ja työttömiä tuhansia. Riitasointu oli nähnyt heidän kerääntyvän yksi
kerrallaan kaduille viime vuosien aikana. Hän oli aistinut kasvavan
levottomuuden.
Hän oli kuullut kaduilla liikkuvat huhut ja
satunnaiset kahakat, jotka poliisit nopeasti vaiensivat. Ja hän oli rukoillut,
ettei koskaan joutuisi noiden epätoivoisten ihmisten joukkoon. Mutta nyt näytti
pahasti siltä, ettei hänen ainoaa toivettaan ollut kuultu.
"Hei! Sinä!"
Riitasointu
hätkähti äkillistä ääntä ja kohotti katseensa. Hän ei ollut edes huomannut
saapuneensa aulaan.
Ulko-ovella
seisoi keski-ikäinen, ruudulliseen kauluspaitaan sonnustautunut nainen, joka
toi Riitasoinnun mieleen etäisesti korppikotkan.
Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, ja
hän puristi kätensä tiukasti kaiteen ympärille.
Nainen oli talonmies, eikä todellakaan se
henkilö, johon Riitasointu halusi törmätä.
"Sinä olet se 32B:n tyttö, vai
mitä?" nainen kysyi ja tihrusti häntä ankarasti aulan toiselta puolelta.
Hetken aikaa Riitasointu harkitsi valehtelevansa, mutta tiesi, ettei vale
kantaisi häntä pitkälle. Niinpä hän nyökkäsi.
Talonmies puri huultaan ja nosti kätensä
puuskaan.
"Olen käynyt soittamassa ovikelloa
monta kertaa tällä viikolla. Jätin lapunkin", hän sanoi.
Riitasointu
ei sanonut mitään, vaan tuijotti kenkiään. Hän oli nähnyt lapun. Hän oli
lukenut sen. Ja sitten hän oli heittänyt sen pois. Ei hän ollut voinut
muutakaan.
"Vuokrasi on myöhässä. Taas",
nainen sanoi.
Riitasoinnun
sydän hakkasi. Hän halusi paeta. Hän ei pärjännyt näissä tilanteissa. Hän ei
tiennyt, mitä sanoa.
"No? Aiotko maksaa? Koska jos et,
minulle ei jää paljon vaihtoehtoja. Sinun asuntoosi on kymmeniä vuokralaisia
jonossa."
"E-e-ei. Kyllä-kyllä mi-mi-minä
sen-sen maksan", Riitasointu sanoi.
Nainen
tuijotti häntä kulmat kurtussa, hämmentynyt pilke silmäkulmassa. Riitasointu
tunsi tuon ilmeen. Talonmies ei saanut hänen äänestään selvää.
"Minä...
minä ma-maksan", hän sanoi niin selkeästi ja hitaasti kuin saattoi, mutta
hänen äänensä säröili silti.
Tällä kertaa toinen kuitenkin näytti
ymmärtävän.
"Ja koska sinä sen ajattelit
tehdä?" hän kysyi.
"A-anna mi-minulle muutama
päivä", Riitasointu pyysi.
Naisen ilme ei värähtänytkään. Hän näytti
ärtyneeltä.
Huono juttu.
"Pa-paperitehtaalla ka-ka-karsittiin
työntekijöitä. Anna minulle aikaa etsiä uusi työ", Riitasointu jatkoi
hätääntyneenä, kun naisen kylmä katse ei pehmennyt.
Hänen
pyyntönsä ei kuitenkaan näyttänyt parantavan tilannetta. Talonmies katsoi häntä
suu tiukkana viivana.
"Se oli syysi viime kuussa. Ja sitä
edellisenä", hän sanoi.
Riitasointu
ei osannut muuta kuin tuijottaa naista avuttomana. Hän pidätteli sisällään
kuohuvia tunteita. Hän olisi halunnut raivota naiselle huutaen ja itkien. Hän
olisi halunnut pakottaa toisen ymmärtämään. Mutta hän ei voinut tehdä niin.
Niinpä
hän vain seisoi typeränä portaiden päässä ja tuijotti lattiaa ulko-oven
vieressä seisovan naisen edessä.
Sekunnit venyivät. Paniikki hiipi hänen
kehoonsa ja puristi nihkeät sormensa hänen kaulalleen. Hän tunsi kuristavan
tunteen kurkussaan kasvavan hetki hetkeltä. Hän tiesi purskahtavansa kohta
itkuun.
Ennen kuin niin ehti käydä, talonmies
tuhahti ja osoitti häntä luisevalla sormellaan.
"Kaksi päivää", hän sanoi.
Riitasointu
nyökkäsi pontevasti ymmärryksen merkiksi. Nainen mulkoili häntä vielä hetken,
ennen kuin harppoi hänen ohitseen portaikkoon ja lähti kapuamaan ylös,
luultavasti käydäkseen saman keskustelun jonkun toisen kanssa.
Riitasointu
nojasi muutaman sekunnin seinää vasten. Kaksi päivää. Se ei ollut paljoa, mutta
ehkä hän saisi sen riittämään. Hänen oli kai pakko.
Hän käveli hitaasti ulko-ovelle ja astui
ulos kalseaan kesäpäivään.
Kadut tulvivat ihmisiä. Riitasointu kulki,
minne hekin sattuivat kulkemaan, sillä tällaisessa ihmisjoukossa oli
mahdotonta, melkein vaarallista, kulkea vastavirtaan. Väenpaljous oli työntänyt
hänet keskelle mielenosoitusta. Joka puolelta häntä tönivät iskulauseita
raivoisasti karjuvat työläiset.
Riitasoinnun
korvia särki. Hän inhosi kovia ääniä. Hän inhosi huutoa ja tällaista
ihmismassaa. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi saanut henkeä.
Mielenosoitukset
eivät olleet epätavallisia, päinvastoin. Niitä vain oli pirullisen vaikea
ennustaa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli joutunut osaksi kohti
Kaupungintaloa ryntäävää joukkoa.
Mielenosoittajien huutamisesta käheät äänet
sekoittuivat toisiinsa niin pahasti, ettei Riitasointu saanut selvää heidän
sanoistaan. Oli kuitenkin selvää, mistä kansa oli vihainen. Samasta kuin aina:
rahasta. Tai sen puutteesta. Palkkojen laskusta. Työpaikkojen lakkauttamisesta.
Lamasta. Kaupungintalon kykenemättömyydestä tehdä millekään mitään.
Yleisestä, kaiken vähänkin eläväisen
nujertavasta kurjuudesta.
Riitasointu
oli jo aikoja sitten oppinut, ettei huutaminen auttanut. Kaupungintalo vain
lukitsi ovensa ja määräsi viranomaiset taltuttamaan kansan raivon.
Hallitus ei eroaisi, halusivat kaduilla
kulkevat ihmiset sitä kuinka paljon tahansa.
Oli turha huutaa, jos vastapuoli oli
päättänyt olla kuuntelematta.
Ensimmäisen mahdollisuuden tullen
Riitasointu puski itsensä pois ihmisjoukosta pienemmälle ja hiljaisemmalle
kujalle. Juuri ajoissa. Hän kuuli kaukaa kantautuvat huudot, joiden sävy oli
erilainen kuin mielenosoittajien rytmikkäät karjaisut. Näissä äänissä oli
kauhua. Kipua.
Riitasointu lähti kävelemään päinvastaiseen
suuntaan mahdollisimman ripeästi. Hän ei halunnut olla poliisien tiellä.
Riitasointu harppoi eteenpäin ja yritti
ajatella. Hän kävi mielessään läpi listaa mahdollisista työpaikoista. Hän
tiedosti lähes kaikkien paikkojen olevan pelkkiä olemattomia haavekuvia. Hänen
olisi keskityttävä todennäköisempiin vaihtoehtoihin. Inhosi hän niitä kuinka
paljon hyvänsä.
Riitasointu suunnisti muutaman suttuisen
korttelin halki. Hieman ennen kolmikerroksista, kömpelösti punaiseksi maalattua
taloa (hänestä oli aina näyttänyt siltä, kuin maali olisi loppunut kesken) hän
pysähtyi ja peilasi itseään suljetun liikkeen ikkunasta. Osa hänen hiuksistaan
oli karannut poninhännältä ja roikkui nyt hänen kasvoillaan. Riitasointu oli
kirota ääneen, kun tajusi jättäneensä harjan kotiin. Montako kertaa tämän oli
tapahduttava, ennen kuin hän oppi?
Paremman puutteessa Riitasointu tunki
hiuskiehkurat korviensa taakse ja yritti epätoivoisesti tökkiä muutamaa
pidempää suortuvaa takaisin hiuslenkin sisälle, mutta kuten odotettavissa oli,
lopputulos ei ollut erityisen ihastuttava.
Hän
tuijotti kuvajaistaan vielä hetken purren hermostuneesti huultaan. Hän ei
pitänyt näistä tilanteista. Hänestä oli inhottavaa pyytää ihmisiltä asioita,
kun hän selvästi oli altavastaajana. Se nöyryytti häntä.
Se sai hänet säälimään itseään.
Mutta ei hän juuri muuta voinut.
Riitasointu irrotti katseensa
kuvajaisestaan ja käveli hitaasti punaisen talon luokse.
Baarilla
ei ollut nimikylttiä. Ei se tarvinnut sellaista. Kaikki näillä kulmilla
tiesivät täsmälleen, missä baari sijaitsi. Riitasointukin tiesi, vaikka hän ei
ollut edes maistanut alkoholia vuosiin eikä hän pitänyt kapakoiden tunnelmasta.
Hän epäröi vielä hetken ennen kuin tarttui
oven tahmeaan kahvaan ja työnsi oven auki.
Baari oli lähes tyhjä, mikä ei ollut
yllättävää, näyttihän seinällä tikittävä kello vasta puoli kymmentä. Jossain
hämärästi valaistun tilan perällä näkyi nuokkuvan muutama selvästi humaltunut
hahmo. Riitasointu käänsi selkänsä
heille ja käveli hitaasti huoneen poikki kohti baaritiskiä. Hän tunsi olonsa hyvin
epämukavaksi. Huoneeseen oli pinttynyt kitkerä haju, jollainen ei lähde
tavallisesta tupakasta.
Aina muutaman askeleen välein hän astui
johonkin tahmeaan.
Koko paikka oksetti häntä.
Baaritiskin takana puuhaili ehkä
nelikymppinen mies. Hänellä oli tummat hiukset, nenällään alas valuneet silmälasit
ja päällään paita, jolle oli roiskunut jotain kellanruskeaa. Hänen silmiensä
alla oli väsyneet varjot, jotka kielivät koko yön jatkuneesta työvuorosta, ja
hänen huulestaan roikkui tupakka. Tai ainakin Riitasointu toivoi sen olevan
vain tupakkaa.
Mies
ei vilkaissutkaan Riitasointua, kun tämä pysähtyi epäröiden tiskin eteen.
Toinen kiillotti hajamielisenä pölyisiä oluttuoppeja ja asetteli niitä tiskin
takana olevaan hyllykköön.
"Mitä saisi olla?" hän kysyi
tylysti kääntämättä vieläkään katsettaan.
Riitasointu tuskin tiedosti pyörittelevänsä
paitansa helmaa sormissaan, kun vastasi.
"Äh... E-en mi-minä halua mitään.
Ju-juotavaa siis", hän sanoi ja yritti parhaansa mukaan hymyillä.
Nyt mies katsoi häntä. Hänen ilmeestään
näki, ettei hänellä olisi ollut energiaa käydä tätä keskustelua.
"Yleensä ihmiset tulevat tänne juomaan,
tiedätkös?" mies murahti kuivakasti ja jatkoi lasin kiillottamista.
"Ti-tietysti.
Minä... minä vain... Ä-äitini oli töissä tä-täällä", Riitasointu sanoi
kiireesti.
Mies päästi
"aha" -äännähdyksen, josta suorastaan kumpusi, kuinka vähän hän
välitti. Riitasointu päätti jättää toisen mielenkiinnon puutteen huomiotta.
"Si-siitä
o-on monta vuotta, et välttämättä mu-muista häntä. Hä-hänen nimensä oli
Emma", hän jatkoi. Mies tuijotti häntä hetken ilmeettömänä, mutta nyökkäsi
sitten.
"Se
nuori nainen, joka raahasi muksuaan välillä töihin? Muistan hänet. Ja sinut
myös. Miksi sinua sanottiinkaan?" hän kysyi silmät kapeina.
"Ri-Riitasoinnuksi."
Hän oli tyytyväinen miehen muistaessa
hänet. Se tekisi tästä ehkä hitusen helpompaa.
"Niin, muistelinkin, että nimi oli
erikoinen. Vaikka tokkopa se sinun oikea nimesi on", baarimikko tokaisi.
"Niin. Se-se on vain lempinimi",
Riitasointu sanoi.
Kapakoitsija hymähti ilottomasti ja asetti
tuopin hyllylle.
"Noh, Riitasointu. Mitä sinä täältä
haluat, jos ei juoma kerta kelpaa?"
Tässä se olisi.
Että Riitasointu inhosi tätä.
"Mi-minä ta-tarvitsen töi...töitä.
Todella, todella pa-paljon", hän sanoi.
Miehen
ilme muuttui hieman. Hän näytti säälivältä ja vilkuili levottomasti jonnekin
Riitasoinnun taakse. Se ei enteillyt
hyvää. Mikäli hän olisi antamassa Riitasoinnulle töitä, hän ei näyttäisi
tuolta.
"Ei
sen ta-tarvitse olla mikään iso.... iso homma. Mitä tahansa pi-pikku töitä. Sen
ei välttämättä pi-pidä olla edes va-vakituinen työ. Minä... minä vain..."
Riitasointu kiirehti jatkamaan.
Miehen
ilme ei kuitenkaan muuttunut. Hän puri huultaan ja katsoi jälleen jonnekin
kauas, luultavasti ulos ikkunasta.
"Minä oi-oikeasti tekisin mitä
tahansa", Riitasointu sanoi hiljaa.
Mies katsoi häntä hermostuneesti ja korjasi
nenänpäähän asti valuneiden silmälasien asentoa.
"Kuule, asia on näin: minä en omista
baaria. Voisin mielelläni puhua johtajalleni ja suositella sinua, mutta tiedän,
että hänellä oli... ongelmia Emman kanssa. Paljon ongelmia. Äitisi oli... no...
hän ei ollut aina helpoimmasta päästä", baarimikko sanoi hiljaa.
Riitasointu nyökkäsi sanomatta sanaakaan.
Hänen ei pitäisi olla yllättynyt.
"Asian
ydin on kuitenkin siinä, että johtaja muistaa varmasti Emman ja hän muistaa
myös sinut. Olen pahoillani, mutta hän ei ikinä anna sinulle penniäkään",
mies jatkoi.
Riitasointu
ei osannut kuin seisoa siinä ja tuijottaa miestä voimattomana. Se siitä sitten.
Ei olisi pitänyt odottaa mitään, ei olisi saanut herätellä toiveita.
Baarimikko
ei enää kiillottanut laseja. Hän näytti yhä hermostuneemmalta, kun hän kumartui
hieman eteenpäin.
"Hei,
kuule. Ei sillä, että se kuuluisi minulle, mutta ethän sinä ole... samoissa
hommissa kuin äitisi?" mies kysyi.
Riitasointu
ei ollut varma mitä toinen tarkoitti. Mutta koska mies puhui madalletulla
äänellä, hän päätteli kyseessä olevan jotain, mitä hän ei edes voisi kuvitella
tekevänsä, ja pudisti päätään.
"Ei. En tie-tietääkseni."
"Okei.
Öh... älä nyt säikähdä, mutta nuo pari tyyppiä baarin perällä ovat tuijottaneet
sinua jonkin aikaa", mies sanoi hiljaa.
Riitasointu jähmettyi. Hänen vatsaansa
kirpaisi jännityksestä.
"Toinen
on pitkä, siis todella pitkä, mies ja toinen nainen, jonka pää näyttää puoliksi
kynityltä."
Riitasointu
tajusi etäisesti puristavansa tiskin reunaa. Hän tuijotti miestä kauhusta
kankeana.
Hän tunnisti nuo kuvaukset, vaikka ne
olivatkin hyvin yksinkertaiset.
Nuo kaksi eivät olleet baarissa, kun hän
oli saapunut, se oli varma. Voisiko olla sattumaa, että he olivat täällä samaan
aikaan hänen kanssaan? Vai olivatko he seuranneet häntä? Jos olivat, niin
kuinka kauan?
Riitasointu nyökkäsi huolestuneen
näköiselle miehelle ja kääntyi ripeästi kohti ovea. Hän varoi katsomasta baarin
perälle harppoessaan uloskäynnille.
Asuessaan ulos hän kuuli kaksien askelten
lähtevän peräänsä.
Enempää ajattelematta hän juoksi.
Riitasointu ei katsonut taakseen. Hän ei
kuullut takaa-ajajia, mutta ei uskaltanut luottaa korviinsa. Hän ryntäsi kujalta toiselle samaan suuntaan,
josta oli aikaisemmin tullut. Kohti ihmisjoukon melua ja huutoa.
Hänen sydämensä hakkasi, ja hänen suussaan
maistui veri, vaikka hän ei ollutkaan juossut kovin pitkään. Vauhkot mielikuvat
siitä, mitä tapahtuisi, jos hänet saataisiin kiinni, vilisivät hänen
mielessään. Sitten yhtäkkiä Riitasointu näki huutavan ja meuhkaavan ihmisjoukon
kadun päässä. Harkitsematta hetkeäkään hän tunkeutui ihmisten joukkoon,
keskelle mielenosoitusta. Yhtäkkiä huudot ja töniminen eivät tuntuneetkaan
ahdistavalta.
Hän
kääntyi ympäri ja kurotteli ihmisten ylitse sen verran, että näki kujan, jolta
oli juuri tullut. Se oli tyhjä.
Silti Riitasoinnun mielen perukoilla
heräillyt pakokauhu ei tyyntynyt.
Hän vietti koko loppupäivän
mielenosoittajien keskellä, uskaltamatta erkaantua joukosta. Kun hän oli
satojen ihmisten ympäröimänä, ei kukaan uskaltaisi lähestyä häntä. Ja sitä
paitsi todennäköisyys sille, että hänet löydettäisiin karjuvien työläisten
joukosta, tuntui lohduttavan pieneltä.
Riitasoinnun oli suunniteltava kaikki
alusta. Hän tarvitsi yhä töitä ja niitä oli vaikea saada, jos ei käynyt
kyselemässä. Mutta pelkkä ajatus väliaikaisen turvan jättämisestä väänsi
inhottavasti hänen vatsaansa. Niinpä hän jatkoi matkaa mielenosoittajien mukana
aina Kaupungintalon edustalle asti. Hän pysytteli joukon reunamilla päästäkseen
pakoon, kun poliisit lopulta saapuisivat mellakkapaikalle.
Hän ehti katsella Kaupungintalon ovia
hakkaavaa väkijoukkoa ehkä puolen tunnin ajan, kun ensimmäiset viranomaiset
saapuivat. Heidän vihreät uniformunsa erottuivat selkeästi enimmäkseen
harmaaseen ja valkoiseen pukeutuneesta väkimassasta. Kaukaa oli helppo seurata,
kuinka he raivasivat tietään väkijoukon halki taltuttaen eteen tulevat
kansalaiset. Hakaten heidät maahan.
Riitasointu ei aikonut jäädä katselemaan
sitä. Hän tiesi, että poliisi tuskin kävisi hänen kimppuunsa, sillä hän vain
nojasi seinään ja seurasi tapahtumia. Hän oli kuitenkin oppinut poliisien
olevan arvaamattomia.
Riitasointu suoristautui ja liittyi pieneen
väkijoukkoon, joka pyrki karkuun poliiseilta. Hän yritti pysyä ihmisten
perässä, pysyä turvassa niin kauan kuin mahdollista. Hän seurasi heitä
käytännössä juosten yhä pienemmille mukulakivikaduille. Hänen teki mieli huutaa
heitä hidastamaan.
Mutta karkuun lähteneet mielenosoittajat
hajaantuivat. He juoksivat kukin omaan suuntaansa. Riitasointu tajusi olevansa yksin suttuisella
kujalla. Välittömästi hänet valtasi voimakas turvattomuuden tunne. Hän saattoi
tuntea, kuinka joku tuijotti häntä varjoista.
Hän
tiesi, tai oikeastaan toivoi, sen olevan vain hänen mielensä tepposia. Siitä
huolimatta Riitasointu ei voinut olla vilkuilematta toistuvasti taakseen, kun
hän kiiruhti eteenpäin.
Liikkeitä hänen ympärillään suljettiin,
joten kellon täytyi olla jo paljon. Riitasoitu ei ollut saanut tänään mitään
aikaiseksi. Huomenna olisi yritettävä kovemmin.
Hän
vakuutteli itselleen koluavansa joka ikisen liikkeen heti aamulla, mutta
sisimmässään hän tiesi, ettei se auttaisi.
Ehkä hän todella oli hävinnyt tämän
taistelun.
Kun
Riitasointu vihdoin pääsi talolleen, hänen jalkansa olivat rakoilla.
Mielenosoittajien mukana hän oli joutunut kulkemaan aivan toiselle puolelle
kaupunkia.
Hän
kiipesi portaat uupuneena ylös, avasi oven, paukautti sen perässään kiinni ja
heitti takkinsa oven vieressä olevaan naulakkoon.
Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut
romahtaa välittömästi vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan ollut syönyt mitään sitten
aamupalan. Ajatus syömisestä kuvotti häntä. Riitasoinnun vatsaa väänsi jännityksestä
niin, ettei hän olisi halunnut niellä yhtään mitään. Hän tiesi kuitenkin, etteivät
hänen ongelmansa katoaisi, jos hän vain lakkaisi syömästä. Niinpä hän päätti
katsoa, mitä kaapista löytyisi. Riitasointu sai etsiä valokatkaisijaa pimeässä
muutaman sekunnin ennen kuin löysi sen. Valot syttyivät värähdellen.
Riitasointu
kääntyi kävelläkseen keittiöön, mutta pysähtyi toinen jalka kummallisesti
koholla. Hänestä tuntui, kuin hän olisi leijaillut erilleen omasta kehostaan.
Koko asunto oli käännetty ympäri. Kaikkien
kaappien sisältö oli heitelty lattialle.
Olohuoneen
pöydällä istui nainen, jonka vaaleista hiuksista puolet oli ajeltu lyhyiksi.
Hän katsoi Riitasointua samalla tavalla inhoten kuin ihmiset katsovat tielle
murskaantunutta etanaa.
Naisen takana seisoi niin pitkä mies, että
hänen päälakensa lähes hipoi kattoa. Hänellä oli arpeutuneet, ankarat kasvot,
ja naisen tavoin hän tuijotti Riitasointua kulmat kurtussa.
Nainen
otti pöydältä jotain hopeista, jonka Riitasointu kauhukseen tunnisti pieneksi
käsiaseeksi. Kuului terävä napsahdus, kun hän otti varmistimen pois päältä.
Tietämättä
mitä muutakaan olisi tehnyt, Riitasointu nosti kätensä ylös tuijottaen
kaksikkoa silkan kauhun vallassa. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi
puristanut kätensä hänen kurkulleen.
"Rahat", nainen totesi
tunteettomasti.
Riitasoinnun jaloista lähti tunto. Hän
avasi suunsa vastatakseen, mutta sai ulos vain sarjan epämääräisiä
äännähdyksiä.
Häntä aseella osoittava nainen vilkaisi
toveriaan.
"Anteeksi kuinka?" hän kysyi.
"E-e-ei min... minulla o-o-ole
niitä", Riitasoinnun onnistui sanoa.
Nainen pudottautui alas pöydältä ja otti
askeleen Riitasointua kohti.
"Laina annettiin vuosia sitten. Olemme
olleet kärsivällisiä", mies hänen takanaan sanoi.
Riitasoinnun teki mieli ottaa muutama askel
eteenpäin, tarttua naista mustan takin rinnuksista ja huutaa toisen kasvoille
saman, mitä oli kerta toisensa jälkeen yrittänyt selittää. Että velat eivät
olleet hänen. Että se oli hänen äitinsä, joka oli sotkeutunut jengin toimintaan
ja pyytänyt rahaa lainaksi. Että oli epäreilua vierittää vastuu hänen teoistaan
Riitasoinnun harteille.
Mutta se ei auttanut. He halusivat rahansa.
Eikä Riitasoinnulla ollut niitä. Hän ei
edes ollut aivan varma, paljonko oli velkaa. Sen perusteella, kuinka hanakasti
jengin jäsenet olivat rahojensa perään kyselleet, oli kyse niin isosta
summasta, ettei Riitasointu ollut koskaan edes nähnyt sellaisia rahoja. Tai
ehkä hänestä yritettiin tehdä varoittava esimerkki. Mikäli kyse oli
jälkimmäisestä, jengin tavoite oli hyvin lähellä toteutua.
"Mi-mi-minä
ti-ti-tiedän... ja... ja olen pahoillani si-siitä", Riitasointu sanoi
tavoitellen rauhoittelevaa äänensävyä, mutta saaden aikaiseksi vain hiljaista
ja säikkyä kimitystä.
Nainen
tuijotti häntä kylmä ja määrätietoinen katse silmissään. Riitasointu taas
tuijotti aseen piippua jalat täristen. Hän olisi halunnut kääntyä ja juosta,
mutta tiesi saavansa oitis luodin niskaansa. Niinpä, vaikka se saikin hänet
voimaan pahoin, hän pysyi paikoillaan. Huimauksen aalto kulki hänen lävitseen
useasti muutaman sekunnin sisällä. Ainoastaan se fakta, ettei toinen ollut
vielä vetäissyt liipaisimesta, antoi Riitasoinnulle hitusen toivoa, johon hän
aikoi takertua kaksin käsin.
Harmi vain, ettei hän nähnyt edessään
seisovissa ihmisissä yhtäkään pehmeää, inhimillistä piirrettä, johon olisi voinut
yrittää vedota.
"Me
emme halua anteeksipyyntöjä tai selityksiä. Haluamme rahamme takaisin ja olemme
toistuvasti pyytäneet sinua maksamaan. Jos sinulla ei ole
yhteistyökykyä..." nainen sihisi kuin käärme ja tutkaili Riitasointua
hetken silmät viiruina.
Hän
harppoi eteenpäin kuroen umpeen vähäisen etäisyyden heidän välillään. Sitten,
noin puolen metrin päässä Riitasoinnusta nainen pysähtyi, kohotti asettaan ja
painoi sen jääkylmän piipun Riitasoinnun otsalle.
Maailma
huojui sumeana Riitasoinnun silmissä, kun hän yritti epätoivoisesti keksiä
ratkaisun. Hänen aivonsa kieltäytyivät kuitenkin tottelemasta. Hän oli tullut
umpikujaan.
"Viimeisen kerran: missä rahat
ovat?" miehen ääni tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa.
"Mi-mi-minulla
ei ole niitä. Oi-oikeasti, en ole koskaan edes - -" Riitasointu sopersi,
mutta hiljeni kun nainen vilkaisi huoneen toisella puolella seinään nojaavaa
miestä, joka kohautti välinpitämättömästi olkiaan, kohotti kätensä etusormi
pystyyn nostettuna kurkulleen ja teki nopean edestakaisen liikkeen. Jokin
ikiaikainen selviytymisvaisto huusi täyttäen Riitasoinnun kehon, kun nainen
nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin häneen.
"Ei,
ei, ei! Älä! Ä-ä-älä ammu! Minä- minä teen mitä vain - -" Riitasointu
änkytti ja yritti peruuttaa kauemmaksi, mutta nainen seurasi häntä
määrätietoisesti, kunnes hän törmäsi seinään eikä päässyt kauemmaksi.
Riitasointu ei saanut yrityksistään
huolimatta hengitettyä. Hän näki hyvin epäselvästi, kuinka nainen jälleen
painoi aseensa hänen ohimolleen kasvoillaan kylmä ja armoton ilme.
Sitten,
täysin suunnittelemattomasti ja ilman varoitusta, Riitasoinnun sisälle
kasaantuneet muurit särkyivät palasiksi. Kyyneleet sumensivat lopullisesti
hänen näkökenttänsä, ja hänen suustaan pääsi kummallinen yökkäyksen ja
nyyhkäisyn välimuoto.
Kuului terävä metallinen kilahdus, kun
nainen veti liipaisimesta.
Riitasoinnun
kehon valtasi hyytävä kylmyys. Hän sävähti ääntä, horjahti ja kaatui polvilleen
maahan. Hän odotti kipua ja sitä seuraavaa pimeyteen luisumista. Mitään ei
kuitenkaan tapahtunut. Kyyneleet jatkoivat valumista hänen kasvojaan pitkin.
Hän nyyhkytti ja kakoi sapen maku suussa ja olisi luultavasti oksentanut, ellei
hänen vatsansa olisi ollut tyhjä.
Hänen
mielensä yritti epätoivoisesti liittää palaset yhteen ja ymmärtää, miksi hän ei
maannut kuolleena maassa. Hänen onnistui kyyneleittensä takaa nähdä, kuinka
vaaleahiuksinen nainen oli laskenut aseensa. Hän katsoi Riitasointua inhoten
samalla kun hänen toverinsa asteli hänen vierelleen.
Riitasointu
pysyi polvillaan maassa ja tuijotti ylleen kumartuneita jengiläisiä kauhun
kangistamana.
"Pidä
sitä varoituksena, äpärä", nainen sylkäisi ja astui taaemmaksi, jotta mies
saisi enemmän tilaa. Ennen kuin Riitasointu ehti edes käsittää mitä tapahtui,
mies oli tarttunut hänen paitansa rintamuksesta, kiskaissut hänet väkivalloin
ylös ja painanut hänet seinää vasten. Hän oli niin lamaantunut, ettei tajunnut
rimpuilla vastaan. Hän vain seisoi jalat velttoina, henkeään haukkoen,
puristuksessa miehen ja seinän välissä.
"Sanoit tekeväsi mitä tahansa, vai
mitä?" mies sanoi hyytävän tyynesti.
Riitasointu
yritti vastata myöntävästi, mutta miehen tiukka ote salpasi hänen hengityksensä
tehden puhumisesta mahdotonta. Niinpä hän nyökytteli pontevasti, jotta viesti
varmasti menisi perille.
"Huomenna,
yhdeltätoista aamupäivällä, sinä tapaat meidät Länsimäen kirkon edustalla.
Annamme sinulle jotain, jota kuljetat koko päivän mukanasi. Varmistat, ettei
kukaan seuraa sinua. Sitten illalla tuot sen tänne. Piilotat sen kunnolla ja
varmistat, ettei kukaan löydä sitä. Tulemme viikon kuluessa hakemaan sen
takaisin. Missään vaiheessa et avaa sitä, et kerro siitä kellekään, et ota
yhteyttä poliisiin. Onko selvä?" mies kysyi hillityllä äänellä, mutta
hänen silmänsä kipunoivat vihasta.
Riitasointu
nyökytteli jälleen. Miehen ote hänestä tiukentui ja hän nojautui lähemmäksi,
kunnes Riitasointu tunsi hänen tupakalta ja halvalta viinalta lemuavan
hengityksen kasvoillaan.
"Jos
mokaat, jos et noudata ohjeita tarkasti, joku porukastamme etsii sinut. Ja
sillä kertaa aseessa on luodit", mies sanoi.
Vielä muutaman sekunnin mies tuijotti
Riitasointua silmiin. Sitten hän paiskasi Riitasoinnun kyljelleen lattialle ja
astui muutaman askeleen kauemmas.
Hän
ja vaaleahiuksinen nainen vaihtoivat keskenään pari sanaa, joita henkeään
haukkova ja nyyhkyttävä Riitasointu ei kuullut. Sitten kaksikko marssi hänen
ohitseen kuin hän ei olisi ollut siinä lainkaan. Muutamaa sekuntia myöhemmin
ovi pamahti kiinni.
Riitasointu
ei voinut liikkua. Kyynelvanat juovittivat hänen kasvojaan, ja hänen kätensä
tärisivät, kun hän hautasi naamansa niihin.
Siinä
maatessaan ja itkiessään Riitasointu ymmärsi, ettei jengi ollut enää hänen
velkansa tai varoittavan esimerkin perässä. He halusivat sotkea hänet mukaan.
He halusivat jonkun helposti ohjailtavan, jonkun jolla ei ollut
vaihtoehtoja.
Ja sen he myös saisivat.
Sain viimein luettua tän :D oli kyllä jees!!
VastaaPoista