Kommari - Robin

 

Lähes kaikki pöydän ääressä istuvat olivat miehiä, keski-ikä hipoi neljääkymmentä. Mitä nyt yksi lähemmäs keski-ikäinen nainen tarkkaili Myräkkää arvostelevaan sävyyn.

Hetken oli hiljaista. Sitten herra Miksitissisiovatisommatkuinminulla sai rapukakun alas ja tuhahti jotain jostain sopimuksesta, joka ilmeisesti aiheutti hänelle suurta päänvaivaa ja nähtävästi koko muu seurue tiesi mistä hän puhui, sillä äänekäs puheensorina syttyi uudestaan. 

Myräkkä antoi sen kaiken valua ohitseen ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Hän tuijotti jonnekin katon suuntaan mitään näkemättä tai kuulematta. 

Miksi hän melkein voi pahoin? 

Helvetin paska...

Mikrofonin päästämä, korvia raastava valitus kiskaisi hänet takaisin maan kamaralle. 

Pianon soitto lakkasi. Koko aula oli hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan vastakkaisen seinän edustalle pystytettyä lavaa, jolle Robin oli juuri kivunnut. Pormestari oli kammannut hiuksensa, ajellut sänkensä ja sonnustautunut parhaaseen pukuunsa, joka jonkin ihmeen kautta onnistui kätkemään miehen sairaanoloisen laihuuden. Mikään puku tai kampaus ei kuitenkaan voinut peittää sitä, että itsevaltias roikkui mikrofonin jalustassa ja hänen rinnallaan seisova Laura (vaikka saikin sen näyttämään hämäävästi aviopuolison halaukselta) käytännössä katsoen kannatteli miestään.

"Hy... hyvää iltaa arvon..." Robin aloitti aivan liian kaukana mikrofonista.

"...juhlaväki. Ömm... tänään me juh... juhlistamme Suur-Suomen... tuota..."

Myräkkä olisi voinut vaikka vannoa, että Laura mutisi jotain miehensä korvaan, mutta oli liian kaukana voidakseen sanoa varmaksi.

"Joo... Sadannetta it... itsenäisyyspäivää." 

Mies jäi tuijottamaan käsissään olevia papereita niin pitkäksi aikaa, että Myräkkä ehti jo harkita taputtamista. Yhtäkkiä pormestari kuitenkin horjahti eteenpäin, naama melkein mikrofoniin kiinni. Ainoastaan Lauran tiukka ote esti häntä suistumasta pää edellä alas lavaltaan.

"Äh, paska... Me... ömm... olemme saavut... saavuttaneet paljon... öh... suu-suuria asioita ja... anteeksi kauheasti... minä öh... ei tä-tästä... minä olen por-pormestari... helvetti soi... soikoon..." mies katsoi jälleen kädessään olevia papereita tai ainakin kovasti yritti. Hän taisi itsekin jollain tasolla ymmärtää, ettei millään voisi lukea kolmea sivua tekstiä. Hän näytti varsin avuttomalta jatkaessaan.

"J... ja toivon, että voimme jat... jatkaa... ömm... niiden tekemistä tulv... tule... öh... tulevaisuudessakin. He... helvetin paska... en minä..." 

Paperit lipesivät hänen kädestään, kun hän horjahti kauemmaksi mikrofonista ja laskeutui Lauran tukemana portaiden juurella odottavan Järvenpään tykö.

"Perkele, minä... minä todella... saatanan säälittävää..." Robin mölisi niin äänekkäästi, että hänen sanansa kuuluivat vaivatta täydelliseen hiljaisuuteen vajonneen aulan halki.

Kenraalikuvernööri nappasi vaarallisesti horjuvaa pormestaria käsivarresta kiinni ja sanoi jotakin hänen korvaansa, saaden miehen purskahtamaan heikkoon nauruun.

Laura katsoi miehensä perään portaiden yläpäässä vitkastellen. Sitten hän kääntyi ja palasi mikrofonin ääreen. Jotenkin hän onnistui hymyilemään aivan kuin koko sali ei olisi juuri todistanut sitä mitä oli todistanut.

"Kiitos vielä meidän kummankin puolesta, että olette saapuneet paikalle", Laura sanoi. 

Jostain taustalta kuului Robinin voimatonta räkätystä, kun Järvenpää yritti taltuttaa häntä tuoliin istumaan.

"Suur-Suomi on käynyt sadan vuoden aikana läpi täydellisen muodonmuutoksen. Pienestä köyhästä maasta on muotoutunut koko maailman kiistaton keskipiste."

"Meillä Heinolassa on syytä olla ylpeitä. Kaupunkivaltiomme kukoistaa kauniimpana ja voimakkaampana kuin koskaan. Yhdessä olemme rakentaneet vakaan, turvallisen paikan, jossa jokainen aamu tuo tullessaan paremman tulevaisuuden. Ja teidän ansiostanne, arvon juhlaväki, tiedän tuon tulevaisuuden olevan lähempänä kuin koskaan. Niinpä kehotan teitä kohottamaan lasinne. Valoisalle tulevaisuudelle ja yhtenäiselle Suomelle."

"Valoisalle tulevaisuudelle ja yhtenäiselle Suomelle!" aula toisti kuorossa.

Lauran olat nousivat ja laskivat syvän huokauksen voimasta.

"Hyvää itsenäisyyspäivää teille arvon juhlaväki. Jumalan siunausta", hän sanoi mikrofoniin, ennen kuin riensi portaat alas miehensä perään.

Kukaan ei tuntunut tietävän, tuliko tälle näytökselle taputtaa vai ei, joten aulaan laskeutui hiljaisuus, jonka kiusallisuutta oli vaikea armaalla suomen kielellä kuvailla. Jonkin aikaa kaikki olivat kuin ensimmäinen suunsa avaava joutuisi hirteen. Lopulta, mitä ilmeisemmin käskystä, pianon soittaja alkoi jälleen vasaroida koskettimia. Se otettiin ikään kuin kehotuksena olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja pikkuhiljaa elo palaili saliin, joskin jutustelun sävy oli korostetun hillitty.

Avustajien pöydässä ei puhuttu hetkeen käytännössä mitään. Mitä nyt joku pyysi ojentamaan hammastikut.

Sitten täysin varoittamatta, juuri kun Myräkkä alkoi vajota takaisin unen kaltaiseen tilaansa, yksi avustajista iski lasinsa pöytään.

"Naiset ja herrat, noita-akka poistuu!" 

Pöytä heräsi henkiin kuin taikaiskusta.

"Täh? Joko nyt?"

"Epäreilua, jos olisin tiennyt, että puhe on tänä vuonna noin lyhyt, en olisi veikannut puoli yhdeksää!"

"Missä muka? Minä en näe." 

Kun joku vastasi viimeisimpään kysymykseen viittomalla jonnekin vähän lavasta eteenpäin, hämmentynyt ja äkillistä ilmapiirinmuutosta suoraan sanottuna hieman hätkähtänyt Myräkkä tähyili muiden tapaan osoitettuun suuntaan. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti nähnyt mitään, mikä olisi voinut selittää pöytäseurueen sekoamisen. 

"Saatana. Joo, siellä se menee. Okei sitten! Kuka veikkasi lähimmäksi kymmentä yli kahdeksaa?" 

Mikä menee ja missä?

"Minä veikkasin viittä yli", Myräkän vieressä istuva Kuusisto sanoi siihen malliin kuin olisi ylittänyt maratonin maaliviivan ennen tovereitaan. Tämä julistus sai koko joukon jupisemaan kiukkuisesti.

"Vittu mikä yllätys! Joka vuosi!" 

"Minä sanon jälleen, että sinulla on epäreilu etulyöntiasema! Sinä käytännössä työskentelet Aarniotaipaleen kanssa! Tietysti sinä tiedät parhaiten!" pöydän toinen nainen valitti, saaden muutaman muun puolelleen.

Kuusisto ei ollut moksiskaan.

"Älkääs nyt. Itsepähän haluatte lyödä vetoa joka vuosi", mies puolustautui.

"Ensi kerralla pelataan sitten jostain muusta. Vaikka... en tiedä... Vuoriston mekon väristä", Kuusiston toisella puolella istuva mies puuskahti.

"Ja antaisimme sinulle ylivoiman? Paskat!" joku vastasi.

"Ja sitä paitsi tämä on perinne! Ei sitä voi muuttaa! Ja pitäähän Aarniotaipaleenkin nyt sentään jotenkin ottaa osaa juhlintaan! Muutenhan hän voisi yhtä hyvin jättää tulematta."

"Ömm... lyöttekö te Bertasta vetoa?" hämmentynyt Myräkkä kysyi.

Hänen vieressään istuva mies, joka oli siihen asti ollut kuin hänen vieressään ei olisi ollut tuolia lainkaan, innostui nyt kääntymään hänen puoleensa ilkikurisesti myhäillen.

"Katsomme kauanko hän tällä kertaa kestää oikeiden ihmisten keskellä. Ennätys oli varmaan... oliko se peräti kolme tuntia?"

"Ja vartti", joku korjasi.

"Niinpä olikin. Se oli historiallinen vuosi! Yleensä hän luikkii karkuun jo kahden tunnin sisällä. Ei kestä katsella - -", mies aloitti, saaden muut pöydässä virnistämään jo valmiiksi.

"Äh, hei tyypit", Kuusisto keskeytti hätäisesti. Hänen naamansa oli lehahtanut punaiseksi.

"Muistattehan te, että Myräkkä on Aarniotaipaleen avustaja?"

Tarinansa aloittanut mies jähmettyi paikoilleen Myräkkää tuijottaen ja koko pöytä noudatti hänen esimerkkiään. 

"Ah... öm... sehän... emmehän me tosissamme..." hän mutisi.

Myräkkä räpytteli hetken silmiään ja tyrskähti sitten.

"Ette kai te tosissanne luule, että pidän siitä saatanan eukosta? Tai edes siedän häntä?" 

Pöytäseurue vilkuili toisiaan yhä epävarmana, aivan kuin olisivat neuvotelleet, saattoiko Myräkkään luottaa.

"Äh, älkää viitsikö! Eihän se ämmä ole ihmistä nähnytkään!" hän naurahti ja viittoi kohti tarinansa keskeyttänyttä miestä.

"Mitä olit sanomassa?" 

"En minä tiedä onko se miten soveliasta... sinä tuskin haluat - -" toinen takelteli.

"Voi, sinulla ei ole hajuakaan, kuinka paljon minä haluan! Kerro pois! On jo aikakin, että joku muukin haluaa sanoa pari valittua sanaa", Myräkkä usutti.

Kun mies vielä epäröi, Myräkkä kumartui eteenpäin virnistäen. 

Tämä oli alkoholin jälkeen toisiksi paras keino unohtaa hetkeksi.

"Kerran minä laitoin hänen numeronsa hevosen myynti-ilmoitukseen ja hänelle soiteltiin koko viikonloppu. Hän oli raivona, olisittepa nähneet", Myräkkä kertoi.

Joku tyrskähti kuivakasti.

"Voin uskoa! Ihme sekopää koko narttu, raahautui kerran Kaupungintalon toiselle puolelle valittamaan myöhässä olevista papereista. Aivan kuin se ei olisi johtunut siitä, että hänen käsialansa on kuin hän ei olisi koskaan kirjaimia nähnytkään", Kuusiston vierustoveri avautui.

"Ainakaan sinä et joudu lukemaan hänen tekstejään tuntitolkulla päivittäin. Olen ollut näin lähellä heittää hänet alas ikkunasta jo kuukausia", Myräkkä sanoi sormet käytännössä yhdessä.

”Hei, onko hän tehnyt muillekin sen ’näen lävitsesi’ -jutun?” hän jatkoi.

Ympäri pöytää kuului kuivakoita hymähdyksiä.

”Viimeksi viikko sitten. Se on hänen lempi harrastuksensa heti mopilta näyttämisen jälkeen”, joku sanoi.

Myräkkä naurahti ja kääntyi takaisin vieressään istuvan miehen puoleen. Toinen näytti rennommalta nyt, kun Myräkkä ei ollut erityisesti laulanut rakkauslaulua työnantajalleen.

"Mitä olitkaan sanomassa?"

Toinen sipaisi sänkeään, haki hyväksyntää vierustoveriltaan, jonka nyökättyä hän virnisti Myräkälle. Hän vilkaisi nopeasti olkansa ylitse ennen kuin nojautui lähemmäksi.

"Okei, no. Tiedäthän sinä pormestarista ja Aarniotaipaleesta?" mies kysyi.

"Että hän oli Punavaaran avustaja? Joo, tiesin."

Jokin hänen sanoissaan sai miehen ja monet muut pöydässä hymähtämään. Mies nojautui vielä lähemmäksi, selvästi peläten ohikulkijoiden kuulevan.

"No sekin. Mutta heillä on suhde."

Nyt oli Myräkän vuoro naurahtaa ja vilkuilla ympärilleen. Kaikki kuitenkin vain hymyilivät tietäväisinä.

"Mitä?" hän ähkäisi.

Mies nyökytteli täpinöissään, kaikki epäilyksensä unohtaneena.

"Oli kuulemma jo kauan ennen kuin rouva Punavaara tuli kuvioihin."

"Siksi pormestari raukka sieti sitä kontrollifriikkiä kaikista oikuista huolimatta. Onhan se nyt helpompi jaksaa, kun saa kesken työpäivän", joku lisäsi.

"Akkahan meni siis kateudesta sekaisin, kun rouva Punavaara tupsahti Kaupungintalolle. Suuttui kovin, kun pormestari vaihtoi parempaan malliin eikä nainutkaan häntä", mies jatkoi.

"Ainakaan avioliiton muodossa", joku hörähti.

"Yrittää tietysti jatkuvasti liehitellä häntä takaisin, olet varmaan pistänyt merkille? On olevinaan niin mielin kielin. Hyvä kun ei kiipeä syliin kesken kokouksen. Ravasi yhteen aikaan jatkuvasti pormestarin huoneessa muka papereita tarkistuttamassa. Ei siellä kamalasti papereita tullut tarkistettua, sanokaa minun sanoneen. Teen töitä viereisessä huoneessa." 

Pöytäseurue hihitti kuin joukko kymmenenvuotiaita.

"Hän alkaa käydä aika epätoivoiseksi. Ei tunnu ymmärtävän, ettei ole muuta kuin satunnainen sivupala. Se on melkein surullista", pöydän toinen nainen sanoi.

"Äh, enemmän minä säälin pormestaria. Miettikää nyt, jos sellainen päästään vajaa haahka kuolaisi peräänne!" 

"Tai päällenne."

"Hyi saatana, kiitos mielikuvasta!"

"Itse puhuit siitä, kuinka he panivat pormestarin työhuoneessa! Ei sekään erityisesti ruokahalua herättänyt." 

"Tietääkö Laura?" Myräkkä keskeytti muiden riemun. Osittain, koska hänkään ei erityisemmin välittänyt saada näin paljoa informaatiota.

Hänen vieressään istuva mies vain kohautti olkiaan.

"Rouva Punavaara? Kai? Tai siis, kaikki tuntuvat tietävän. Olisi ihme, jos hän ei edes epäilisi." 

"Enpä tiedä, ehkä hänellä ei ole hajuakaan. En minä ainakaan olisi niin hyvää pataa miestäni jyystävän ämmän kanssa", toinen nainen huomautti.

"Jos haluatte asiantuntevan mielipiteeni, niin eivät he oikeasti edes tule toimeen. Rouva Punavaara taitaa tosissaan pelätä Aarniotaivalta", Kuusisto kertoi.

"Hän on monesti pyytänyt minua sovittamaan aikataulunsa niin, ettei se täsmäisi Aarniotaipaleen kalenteriin. Ja toisinaan kun Aarniotaival soittaa, hän käskee sanoa, ettei ole paikalla. Ja hän heittäytyy kauhean varovaiseksi aina, kun he ovat samassa huoneessa. Eikä mikään ihme. Aarniotaival osaa olla todella kammottava häntä kohtaan. Usuttaa häntä toimimaan tahtonsa mukaan ja jos hän yrittää sanoa vastaan, nousee kamala meteli. Tekee ihan pahaa katsoa sitä."

"Jep."

"Ja sitten vielä panee hänen miestään sivussa."

"Sääliksi käy."

"Niin. Aarniotaival on olevinaan kuin mikäkin nunna, mutta samalla tyrkyttää itseään naimisissa olevalle miehelle. Himokas huora se on."

"Maljat sille?"

"Todellakin."

"Hei, hei, hei, hei!" Kuusisto toppuutteli muita.

"Rahat ensin." 

Hänen käskynsä sai aikaan vastahakoista marinaa, mutta kun hän ei taipunut, väki alkoi kaivella seteleitä takkiensa sisätaskuistaan, joihin he olivat ne selvästi varta vasten varanneet.

"Saatanan kiskuri", joku jupisi työntäessään rahansa Kuusistolle.

"Äläs nyt. Ne menevät hyvään tarkoitukseen", Kuusisto myhäili ja nousi seisomaan setelitukut kourassaan.

"Lahjon tuon saatanan pianistin lopettamaan." 

"Äh, luojan kiitos", joku sanoi, eikä hiljaa pöytää tuijottava Myräkkä voinut muuta kuin olla samaa mieltä.

"Aiotko soittaa?" herra Miksitissisiovatisommatkuinminulla kysyi.

"Tietysti." 

Valitettavasti muutaman minuutin kuluttua alkavaa hitusen epävireistä Finlandia-hymniä oli mahdoton olla kuulematta, kun piano seisoi käytännössä heidän pöytänsä vieressä. Soitto kuulosti samalla tavalla katkonaiselta ja epävarmalta, kuin vasta lukemaan oppinut lapsi tekstiä ääneen tavatessaan. 

Avustajia soitto näytti kaikesta huolimatta viihdyttävän ja he alkoivat pian huudella ystävälleen ylitseampuvan kannustavia kommentteja, tyystin unohtaen aikaisemman keskustelun.

Myräkkä seurasi menoa hetken, mutta tähysti sitten lavan suuntaan.

Pormestarin kyljessä kiinni istuva Laura hymyili aurinkoisesti kaikille, jotka sattuivat kävelemään ohitse, aivan kuin hänen miehensä ei romahtaisi lattialle heti, jos hän edes liikahtaisi. Robin huojui vaimoaan vasten ja kumosi parhaillaan uutta lasillista kurkkuunsa. Hänen toinen kätensä oli yhä kipsattu. 

Lauran hymy näytti Myräkän silmissä onnettomammalta kuin milloinkaan. 

Myräkkä puri hammasta, kaatoi lasinsa täyteen pöydällä olevasta pullosta ja seurasi armaan pormestarin esimerkkiä kippaamalla sen suuhunsa. 

Kommari - Pihlaja

 

"O-otatko rinkelin?" hän kysyi.

Pihlaja kohautti olkiaan ja nyökkäsi, kuin sanoakseen "miksipä ei". 

Kun hän tajusi Riitasoinnun ottavan leivonnaisen tiskillä olevasta vitriinistä, hän alkoi kaivella laukkunsa pohjaa ja antoi rinkeliä ojentavalle Riitasoinnulle muutaman roposen. Sitten hän puolitti rinkelin ja tunki toisen palan Riitasoinnun kouraan.

"Ti-tiedätkö", Riitasointu sanoi istuutuessaan takaisin Pihlajan viereen.

"Jos vain ma-maksaisit kah-kahvista, sinun ei tar-tarvitsisi seisoa sateessa."

Pihlaja pyöräytti silmiään ja tunki rinkelin palan suuhunsa.

 

Pidän sateesta.

 

 "O-okei." Riitasointu ei edes yrittänyt peitellä hymyään.

Pihlaja mulkaisi häntä, mutta ei onnistunut näyttämään erityisen kiukkuiselta.

He istuivat hetken hiljaa ja söivät rinkelin puolikkaitaan. Kello näytti vähän yli seitsemää. Sade oli tyyntynyt satunnaiseksi tiputteluksi, ja läpitunkeva pimeys laskeutui parhaillaan kadulle.

Riitasointu tiesi, että hänellä olisi vielä töitä tehtävänä, mutta päätti voivansa lykätä niitä hetkisen. Heitettyään viimeisen rinkelin palan suuhunsa Pihlaja etsi jälleen tyhjän sivun vihostaan. Hän vilkaisi Riitasointua muutaman kerran selkeästi epäröiden, ennen kuin näytti viestinsä.  

 

Haluatko että opetan sinut viittomaan nimesi?

 

Pihlaja hymyili toiveikkaasti odottaessaan vastausta, ja kun Riitasointu nyökkäsi, hän näytti siltä, ettei välttämättä pystyisi pitelemään kynää kädessään.

Riitasointu alkoi saada sellaisen kuvan, ettei Pihlaja juuri puhunut ihmisille. Se kävi järkeen, jos hän kerta oli töissä tehtaalla. Riitasointu muisti olleensa yksi Koiviston Paperin harvoista lukutaitoisista työntekijöistä.

Hän seurasi, kuinka toinen alkoi tohkeissaan suttaamaan jotain vihkoonsa. Kun hän antoi Riitasoinnun lukea sanottavansa, hänen käsialansa oli yhtäkkiä suttuinen ja hätäinen.

 

Nimet viitotaan kirjain kerrallaan. Näytän sinulle.

 

Riitasointu nyökkäsi intoa puhkuvalle Pihlajalle, joka laski kirjasensa alas saadakseen kätensä vapaiksi. Varmistettuaan Riitasoinnun seuraavan hän alkoi taivuttaa kättään nopeasti eri asentoihin.

Riitasointu katsoi vierestä suu raollaan. Aluksi hän yritti painaa eleet mieleensä, mutta aina seuraavan viittoman kohdalla hän unohti edellisen.

Kun Pihlaja oli valmis, hän katsoi Riitasointua melkein kuin odottaen, että toinen olisi nyt oppinut tavaamaan nimensä hänelle.

"Öh..." Riitasointu äännähti.

"N-näytätkö uudestaan?" 

Pihlaja nyökkäsi ilmeisesti ymmärtäen yskän. Hän nosti oikean kätensä etusormen ja keskisormen ylös ristiin ja laittoi peukalonsa muiden sormien päälle. Toisella

kädellään hän viittoi kohti Riitasointua, joka tajusi pian miehen kehottavan häntä tekemään perässä.

Pihlaja odotti kärsivällisesti, kunnes hän sai kätensä väännettyä kutakuinkin oikeaan asentoon. Sitten mies laski sormensa alas ja nosti vuorostaan pikkurillinsä ylös, odottaen jälleen, että Riitasointu tekisi perässä. Niin he kävivät läpi yksi kerrallaan yhteensä kahdeksan eri viittomaa. Lopuksi Pihlaja viittoi hänen nimensä kerran hieman nopeammin: "r-i-i-t-a-s-o-i-n-t-u".

Hän nyökkäsi kannustavasti Riitasoinnulle merkiksi siitä, että olisi hänen vuoronsa kokeilla.

"Okei... ömm..." Riitasointu mutisi.

"r-i-i... Mikä o-olikaan seu-seuraava?"

Pihlajaa hänen kömpelyytensä näytti huvittavan suuresti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja nosti peukalonsa ja etusormensa pystyyn.

"r-i-i-t... ti-tiedätkö, ka-kaverini sanoo minua va-vain Riidaksi, ehkä - -"

Pihlaja pudisti reippaasti päätään.

 

Ei koko nimi. Vähän haastetta peliin.

 

"Hy-hyvä on", Riitasointu sanoi, vaikka tässä olikin hänestä jo enemmän kuin tarpeeksi haastetta.

 Hänestä tuntui, että toinen vain halusi nähdä hänen tuskailevan viittomien kanssa.

"r-i-i-t..." hän katsoi Pihlajaa kysyvästi.

"a", mies avitti.

"r-i-i-t-a. M-miksi mi-minulla on näin pi-pitkä nimi?"

 Pihlajaa alkoi selvästi naurattaa.

 

Siinä oli jo puolet :D Voin piirtää sinulle viittomat?

 

"O-okei. Käy", Riitasointu sanoi.

Pihlaja selasi vihkoaan eteenpäin, ilmeisesti etsien keskiaukeamaa. Oikealle sivulle päästyään hän alkoi piirtää niin keskittyneen näköisenä, että olisi luullut hänen purkavan pommia. Muutaman minuutin kuluttua hän vilkaisi pahoittelevasti Riitasointua ja avasi vihon aikaisemmalta sivulta.

 

Muistin juuri etten osaa piirtää. Tässä menee hetki.

 

"E-ei se mitään. Mi-minä siistin sil-sillä aikaa vähän", Riitasointu sanoi.

Pihlaja vetäisi henkeä ja painoi käden rinnalleen.

 

Mitä enkö minä mopannutkaan tarpeeksi hyvin???

 

"Tietysti mop-moppasit. Mut-mutta tiski on y-yhä saastainen", Riitasointu sanoi.

Pihlaja palasi piirustuksensa pariin ja Riitasointu alkoi hinkata epäilyttävää tököttiä irti puupinnasta.

Kommari - Berta ja Laura

 

Myräkkä oletti kyseessä olevan lisä hänen alati kasvavaan työvuoreensa ja olikin jo työntämässä sitä syrjään, kun hoksasi oman nimensä kirjoitettuna kauniilla, koukeroisella käsialalla kirjekuoren etumukseen, Heinolan vaakunalla varustetun sinetin alle. Hän oli aikeissa repäistä kuoren auki, mutta samassa Berta työnsi tuolinsa taaksepäin ja saapasteli hänen pöytänsä luokse. Myräkkä ei ollut varautunut esittämään näin lyhyellä varoitusajalla, että olisi käyttänyt viimeiset neljä tuntia johonkin. Hän ennätti ainoastaan iskeä kynänsä paperiin ja kirjoittaa "politiikka", ennen kuin vanhempi nainen seisoikin jo hänen yllään kuin matkamiestä vaaniva korppikotka. Mutta sen sijaan, että olisi sanonut jotain Myräkän haparoivasta pelastautumisyrityksestä, Berta pyöritti ulkomuistista numeron puhelimeen ja nosti luurin korvalleen. Hän odotti kengänkärjellä lattiaa koputellen, eikä näyttänyt kiinnittävän huomiota Myräkän kangistuneeseen tuijotukseen.

"Kuusisto? Onko Laura siellä?" Berta sanoi.

"Pyytäisitkö hänet puhelimeen? Haluan vaihtaa sanasen."

Muutaman sekunnin oli hiljaista. Sitten Bertan korvaa vasten olevasta luurista kantautui tutulla äänellä esitetty tervehdys.

"Laura. Kyllä, sain sen juuri", Berta sanoi ja nosti kädessään pitelemäänsä sinetöityä kirjekuorta.

"Soitin ilmoittaakseni, etten tule paikalle."

Myräkkä ei voinut olla kuulematta, kuinka ääni linjan toisessa päässä sai maanittelevan sävyn. Berta pyöräytti silmiään.

"Tiedän, tiedän. Mutta työväenliitto haluaa minut omiin juhliinsa, kutsut jaettiin jo puolitoista viikkoa sitten. Mitä? Tietysti minä tiedän, että se on joka vuosi samaan aikaan, mutta en minä varaa koko päivää sitä varten. Saisit postittaa kutsut aikaisemmin, jos kerta mielit nähdä minut siellä", nainen sanoi ja hiljeni kuunnellakseen saamaansa vastausta.

"En minä välitä mitä mieltä he minusta ovat. Mielestäni olen jo suosittu, minut on kutsuttu kahteen juhlaan, joista kumpaankaan en edes halua. Moneenko juhlaan sinut o - - Tietenkään en halua tulla, miten se voi yllättää sinut joka vuosi?" 

Lauran vaimea ääni puhua pälätti lähes minuutin, kunnes Berta nosti toisen kätensä, aivan kuin kerroksen vastakkaisella puolella oleva nainen olisi voinut nähdä tämän hiljaisuutta pyytävän eleen.

"Hyvä on, hyvä on. Mutta minä vain pistäydyn ja ohitan jonon. Aivan varmasti ohitan. Miksi minä haluaisin jonottaa näkemään samoja ihmisiä, joita jaksan vain vaivoin katsella joka päivä?" nainen sanoi.

Laura vastasi jotain lyhyesti.

"Sitä minäkin. Nyt minun pitää - - mitä? En minä tiedä, samat vaatteet kuin viime vuonna ja sitä edellisenä. Miten niin? Älä viitsi olla kuin jossain olisi yhä punaiset vaatteet kieltävä lakipykälä", Berta sanoi tuskastuneena.

"En minä välitä, millaisen vaikutelman se antaa, etkö kuullut, kun sanoin ettei minua kiinnosta, mitä he minusta ajattelevat?" 

Tämä innosti Lauran uuteen puheeseen, jota Berta yritti turhaan keskeyttää useaan otteeseen sellaisilla lausahduksilla kuin "Mistä lähtien se muka on ollut mummoväri" ja "Minun puolestani se saa symboloida vaikka Makkosen viiksikarvoja".

Keskustelua seurailleen Myräkän mielenkiinto heräsi. Hän laski kynänsä pöydälle ja repäisi nimellään varustetun kirjekuoren auki.

 

 

Teidät on kutsuttu juhlimaan Suur-Suomen satavuotista taivalta Kaupungintalon itsenäisyyspäivän juhliin 6.12.2017.

 

Ovet aukenevat kello 19.30.

Vieraiden odotetaan pukeutuvan juhlapukuihin ja kunniamerkkeihinsä.

Ilmoitattehan välittömästi, mikäli ajankohta ei sovi Teille.

Kutsu ja henkilöllisyystodistus näytettävä ovella.

 

Pormestari Punavaara puolisoineen

 

Myräkkä luki viestin vielä kerran epäuskoisesti läpi. Sitten hän tarkisti nimensä revitystä kuoresta ja luki tekstin uudestaan. 

Yhtäkkiä Myräkkä unohti missä oli ja kenen kanssa. Hän nojasi eteenpäin niin nopeasti, että pöytä heilahti. 

Berta oli juuri saanut tarpeekseen Lauran puhetulvasta. Hän painoi kätensä naamalleen, eikä noteerannut Myräkän yritystä saada hänen huomionsa.

"Äh, hyvä on. Tiedätkö mitä: valitse sinä jotain. Mutta ei mitään missä on kummallisia röyhelöitä tai solisluiden alapuolelle ulottuva kaula-aukko, onko selvä? Enkä halua mekkoa", hän sanoi.

Laura tirskahti linjan toisessa päässä ja sai Bertan puuskahtamaan.

"Koska kolmenkymmenen jälkeen mekkoa käyttävät vain sirkuspellet ja ilotytöt. Sinäkö? Ilotyttö."

"Berta, hei", Myräkkä yritti pistää väliin.

Berta oli kuin ei kuulisikaan.

"Ja turha hankkia mitään ylimääräistä härpäkettä hiuksiini. Mikä? Kyllä Laura, se on ylimääräinen härpäke, mitä sinä oikein oletit?"

"Berta, pst."

"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään kuudentoista tapaamisessa. Ei, et todellakaan ota mitään mallistoja mukaan, meidän täytyy keskittyä - - Laura?" Berta odotti huultaan purren vastausta, mutta toinen oli ilmeisesti katkaissut puhelun. Hitusen loukkaantunut sävy eleissään hän napautti luurin alas ja lähti omalle pöydälleen välittämättä hänelle huitovasta Myräkästä.