Kommari luku 3

Ensimmäinen ajatus, joka pälkähti Myräkän päähän hänen avatessaan silmänsä, oli: jumalauta, autossani on vieras mies.

Hän nousi hitaasti sängystään, johon oli lopulta kömpinyt illan päätteeksi. Myräkkä olisi antanut mitä tahansa, jotta hänen ei olisi tarvinnut mennä autolleen tarkistamaan, oliko mies vieläkin siellä. Jos toinen yhä nukkuisi auton penkeillä, Myräkän olisi keksittävä, mitä tekisi hänelle. Jos miestä ei näkyisi missään, olisi syytä alkaa pelätä, että tämä vaanisi jossain nurkassa kirveen kanssa. Täysin tasapainoiselta ei hevostaan erittäin intohimoisesti etsinyt muukalainen nimittäin ollut vaikuttanut.

Myräkkä yritti tihrustaa ikkunastaan ulos parkkeerattua autoa, mutta näin kaukaa oli mahdotonta sanoa, makasiko joku takaistuimilla vai ei. Niinpä hänen ei auttanut muuta kuin vetää ohut takki yöpukunsa päälle, laittaa maailman rumimmat leopardikuosiset kumisaappaat jalkaan, napata yhä oven vieressä lojuva kivääri kainaloon ja lampsia pihalle.

Hän lähestyi autoa hitaasti, ja tarpeeksi lähelle päästyään hän kurkisti ikkunasta sisään. Mies makasi vatsallaan takapenkillä.

Helvetti.

Hetken mietittyään Myräkkä päätti avata auton oven. Mies ei havahtunut lukon päästämään naksahdukseen.

"Hei. Hei, ööö... hevospoika", Myräkkä sanoi.

Ei mitään.

Tuijotettuaan miestä hetken Myräkkä uskaltautui tökkäämään häntä kiväärin perällä. Mies ei vieläkään reagoinut.

Oliko hän kuollut? Luojan kiitos, se ratkaisisi kaikki Myräkän ongelmat. 

Myräkkä kiersi auton toiselle puolelle ja avasi oven miehen pään puolelta. Hän kumartui, tarttui tätä olkapäistä ja oli nostamassa, jotta voisi tarkistaa, oliko mies hengetön. Kesken toimenpiteen toinen kuitenkin sävähti, henkäisi, nosti katseensa, huomasi Myräkän ja kirkaisi. Myräkkä säikähti toisen huutoa, päästi irti (minkä seurauksena mies romahti takaisin naamalleen), kavahti kauemmaksi ja löi päänsä kipeästi auton kattoon.

"Helvetin saatana!" Myräkkä kirosi ja astui taaksepäin päätään hieroen.

Mies kohottautui käsiensä varaan ja katsoi Myräkkää ilmeisen ärtyneesti.

"Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?" mies tiukkasi.

"Tarkistin, oletko elossa. Vastaus on näemmä kyllä", Myräkkä murahti kiukkuisesti.

"Ikävää tuottaa pettymys", mies sanoi ja irvisti.

Hän näytti yhä epäluonnollisen kalpealta ja tuskaiselta. Hänen kasvonsa olivat naarmuilla, ja hänellä näytti olevan hieman hankaluuksia tarkentaa katseensa Myräkkään. Hän tuijotti Myräkkää hetken hiljaisena. Sitten hän näytti hoksaavan Myräkän olalla nahkaremmistä roikkuvan kiväärin, ja hänen ilmeensä vakavoitui.

"Aiotko ampua minut?" hän kysyi levottomana.

"Ehkä. Harkitsen vielä", Myräkkä murahti.

Todellisuudessa hän tiesi, ettei hän ampuisi yhtään mitään. Hän oli käyttänyt kivääriään viimeksi lähes vuosi sitten, kun karhu oli eksynyt hänen pihalleen. Muutama varoituslaukaus oli onnistunut ajamaan eläimen pois. Harmi, ettei sama toiminut ihmisten kanssa.

Muutenkin Myräkkä oli nähnyt sen verran vaivaa saadakseen miehen tänne asti, ettei ollut päästämässä toista päiviltään. Hänestä oli kuitenkin hyvä idea pitää mies varpaillaan, jotta toinen ei heittäytyisi hankalaksi. Hänen yrityksensä esittää pelottavaa kariutui kuitenkin välittömästi, kun mies yhtäkkiä parahti kivusta. Myräkkä tajusi kumartuvansa huolestuneena hänen ylleen.

"Pystytkö seisomaan?" hän kysyi.

Haavoittunut irvisti kivusta, mutta nyökytteli silti.

"Joo. Joo, uskon niin", hän sanoi epävarmasti.

"Okei. No, minä autan sinut ulos. Katsotaan sitten", Myräkkä vastasi ja hetken epäröityään tarttui miestä kainaloista ja kiskoi hänet ulos autosta.

Kalpea ja tutiseva mies pysyi hetken pystyssä. Hänen ohut, maastonvihreä takkinsa oli yhä osittain kostea, ja hän näytti Myräkästä hieman erityisen surkealta, juuri kuoriutuneelta linnunpojalta. Lähes välittömästi Myräkän päästettyä irti mies menetti tasapainonsa. Hän huitoi ilmaa epätoivoisesti käsillään, mutta se ei juuri auttanut. Myräkkä ei ehtinyt tarttua uudestaan kiinni, ennen kuin mies jo kaatuikin päistikkaa maahan kimeän huudon saattelemana. 

"Okei. Jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä ole ihan heti kävelemässä mihinkään", Myräkkä totesi auttaessaan ruohoa suustaan pärskivän miehen jaloilleen. Tällä kertaa hän myös piti toisesta kiinni ja antoi vieraan miehen käytännössä roikkua hänen takistaan. Mies oli häntä lähes päätä lyhyempi (kuten suurin osa ihmisistä), joten Myräkkä ei horjunut hänen painonsa vuoksi.

"Oletko yhä varma, ettet halua sairaalaan?" Myräkkä varmisti toivoen, että mies oli vain houraillut eilen.

"Olen", kuului silti napakka vastaus.

Muistuttaessaan itselleen, kuinka kauhuissaan oli ollut vieraasta autossaan ja varoitellessaan itseään idean surkeudesta, Myräkkä raahasi miehen kuistilleen. Hän jätti värisevän potilaan nojaamaan vasten talon seinää siksi aikaa, kun hän yritti saada jäykän lukon auki. Avaimen kanssa taistellessaan hän vilkuili aina välillä miestä, joka puolestaan tuijotti vuoroin Myräkkää ja vuoroin hänen olallaan keikkuvaa kivääriä. Hän näytti olevan tilanteesta aivan yhtä kauhuissaan kuin Myräkkäkin. Myräkkä ei todellakaan halunnut sekopäätä taloonsa, eikä sekopää selvästikään myöskään pitänyt ideaa erityisen hyvänä. Silti kun ovi oli avautunut äänekkäästi valittaen, Myräkkä antoi jälleen miehen ottaa tukevan otteen hänen takistaan ja auttoi toisen sisälle. Hän talutti nilkuttavan vieraansa sohvalle, johon mies lyyhistyi välittömästi.

Tietämättä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä, Myräkkä jäi vaivaantuneena seisomaan sohvan viereen. Mies katseli hermostuneena ympärilleen asuntoa arvioiden. Hän näytti rentoutuvan hieman, kun missään ei näkynyt lisää aseita. Mutta todenteolla hänen ilmeensä kirkastui vasta, kun hän huomasi keittiön asunnon perällä.

"Onko sinulla ruokaa?" hän kysyi kiihkeästi ja katsoi Myräkkää silmät suurina, innostuneena kuin pieni lapsi.

"Öh... joo. Meinasitko, että olen elänyt täällä ilman?" Myräkkä vastasi tylysti, mutta huokaisi sitten.

"Haluatko sinä sitten jotain?"

Kävi ilmi, että hänen vieraansa halusi kirjaimellisesti kaikkea mahdollista. Myräkkä kiikutti hänelle suurin piirtein kaiken munakkaasta aina pakastettuun hirvenlihaan ja katsoi sitten lievän kuvotuksen vallassa, kuinka mies sulloi kaiken suuhunsa. Kuka tahansa muu olisi oksentanut syödessään tuollaisella vauhdilla, mutta selvästi kauan nälkää nähnyt vieras ei vaikuttanut olevan moksiskaan. Hän pysähtyi ainoastaan onkimaan jotain pois suustaan ja mulkaisemaan Myräkkää.

"Munakkaassa on kananmunan kuorta", hän sanoi.

"Anteeksi kamalasti. Haluaako prinsessa vittu rahat takaisin?" Myräkkä sanoi kuivakasti, mutta ei saanut vastausta, sillä mies jatkoi ruuan hotkimista eikä luultavasti edes kuullut hänen kommenttiaan.

Lähinnä koska ei kestänyt katsoa sellaista sikailua, Myräkkä kävi penkomassa kaappeja, kunnes löysi paksua, mutta ikivanhaa sideharsoa ja jonkinlaisen ensiapupakkauksen. Hän palasi olohuoneeseen ja heitti viimeisiä lakkahillon rippeitä leivänkannikalla onkivaa miestä siderullalla päähän.

"Tee sille haavallesi jotain. Se näytti aika pahalta. Likainen kangasriekale ei varmaan tee sille hyvää", Myräkkä kehotti, kiskoi asunnon nurkasta ylimääräisen antiikkituolin sohvan eteen ja istui alas.

Hänen katsellessaan mies kääri lahkeensa ylös paljastaen jälleen lihassaan ammottavan haavan. Hän repäisi vanhan siteen pois ja alkoi kääriä uutta tilalle kivusta irvistäen. Myräkästä jalka näytti turvonneelta, vaikka ei hän lääkäri ollutkaan.

"Onko se tulehtunut? Mitä luulet?" hän kysyi.

"En ole varma. Olen yrittänyt pitää sen puhtaana, mutta... en tiedä. Ehkä. Kipeä se ainakin on", kuului epävarma vastaus.

"Okei. Öö..." Myräkkä mutisi ja penkoi ensiapulaukkua. Hän tiputteli lattialle kasan laastareita ja yksittäisiä pillereitä, joiden käyttötarkoituksesta ei ollut varma. Lopulta hänen käteensä osui pieni pahvinen paketti.

"Tässä on ainakin jotain tulehduskipulääkkeitä. Ehkä ne auttavat. Niiden nimessä on kuitenkin sana tulehdus. Ja pahimmillaankin ne kuitenkin vain lieventävät kipua. Kai", Myräkkä sanoi ja heitti paketin sidettä solmivalle miehelle.

"Oletko sinä jotenkin sairas? Ei pahalla, mutta näytät hukutetulta rotalta", hän jatkoi.

"Kiitos, mutta ei. Tämä on vain uupumusta ja nälkää. Ja ehkä minulla on pikku flunssakin", mies vastasi.

"Ja jalastasi puuttuu pala", Myräkkä täydensi ja hinasi tuoliaan hieman lähemmäksi.

Mies ei vaivautunut vastaamaan vaan tutki hetken lääkkeiden pakkausta, nyökkäsi hyväksyvästi ja heitti kaksi pilleriä suuhunsa.

"Kauanko olet ollut liikkeellä?" Myräkkä kysyi.

Mies kohautti olkiaan.

"En ole ihan varma. Kolmisen viikkoa, ehkä", hän sanoi.

Myräkkä oli arvannut toisen kulkeneen pitkään, mutta oli silti yllättynyt.

"Kävellen?"

"Ei. Hevosella. Etkö sinä kuuntele yhtään?" 

Hienoa. Taas tämä sama paasaus alkaisi.

Tällä kertaa mies ei kuitenkaan alkanut puhua hevosestaan vaan katsoi Myräkkää arvioiden.

"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

"Myräkkä."

"Mikä?"

"Myräkkä."

"Myräkkä?"

"Niin."

Mies aukoi suutaan hetken.

"Ei se edes ole nimi", hän sanoi.

Myräkkä virnisti. Hän oli tottunut tuohon reaktioon, mutta se huvitti häntä silti joka kerta yhtä paljon.

"On se minulle", hän totesi.

Mies pudisti päätään.

"Ei se voi olla sinun oikea nimesi", hän sanoi.

"No, kukas itse olet?" Myräkkä kysyi ennen kuin väittely ehti jatkua.

Mies tuijotti häntä hetken.

"Petri", hän sanoi lopulta, sellaisella äänensävyllä, josta oli mahdotonta olla kuulematta valhetta.

"Älä helvetissä", Myräkkä tyrskähti.

"Et sinä ole Petriä nähnytkään. Olet ehkä kaikista epä-Petrein ihminen, jonka olen koskaan tavannut", hän sanoi.

"Miksi sinä voit olla Myräkkä, mutta minä en voi olla Petri?" mies tivasi.

"Koska minä en edes yritä peitellä, etten halua sinun tietävän nimeäni. Mutta sinä yrität valehdella", Myräkkä vastasi ja nojautui eteenpäin.

"Joten mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

"Petri", mies toisti kiukkuisesti.

Myräkkä tuhahti turhaantuneena. Hän halusi todellakin tietää, kenet oli taloonsa päästänyt.

"Hyvä on. Kutsun sinua sitten Hevospojaksi", Myräkkä sanoi.

"Minun nimeni on Petri!" mies tulistui.

"Eikä ole", Myräkkä vastasi.

"Mistä sinä tiedät? Miksi minä valehtelisin?" toinen kysyi.

"Ah, enpä tiedä. Ehkä koska olen nähnyt tuollaisen haavan ennenkin ja tiedän sen tulleen poliisin luodista", Myräkkä totesi.

Se vähäinen väri, jonka syöminen oli nostattanut, valahti pois miehen kasvoilta. Hän tuijotti Myräkkää suu auki, ja Myräkkä tuijotti tyynesti takaisin. Noin puoli minuuttia oli hiljaista.

"Voiko sen oikeasti nähdä haavasta?" mies kysyi lopulta hyvin käheällä äänellä.

Myräkkä hymyili ilottomasti.

"Ei. Mutta kiitos kun vahvistit teoriani", hän sanoi.

Miehen kasvot punehtuivat kiukusta ja hän yritti selvästi keksiä jotain sanottavaa. 

"Okei, Hevospoika. Nyt saat luvan kertoa kaiken", Myräkkä sanoi.

Mutta Hevospoika ei kertonut. Hän tuijotti Myräkkää suu kireänä viivana ja kulmat kurtussa, aivan kuin pikkulapsi, joka kieltäytyi syömästä. Myräkällä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään. Hän istui kärsivällisesti ja tuijotti Hevospoikaa hymyillen toisen äärimmäisen vihaiselle ilmeelle. Hänen sisällään kuitenkin myllersi. Hän oli ottanut rikollisen taloonsa. Tämä ei voinut olla turvallista sitten millään tavalla. 

Hänen olisi saatava tietää, mitä hänen vieraansa oli tehnyt saadakseen luodista. Poliisit tuntien kyse saattoi olla mistä tahansa aina taskuvarkaudesta sarjamurhaan riippuen siitä, mistä kaupunkivaltiosta mies tuli. Myräkkä ei ollut tyhmä, ainakaan omasta mielestään. Hän tiesi, ettei tähän mieheen ollut luottamista. Hänen pitämisensä talossa päättyisi mitä luultavimmin huonosti.

Hetken päästä alkoi näyttää pahasti siltä, että Hevospoika oli tullut kiukusta mykäksi. Myräkkä päätti esittää apukysymyksiä, jotta totuuden kertominen sujuisi nopeammin.

"Onko poliisi perässäsi?" hän kysyi.

Mies puri huultaan selvästi haluttomana vastaamaan kysymykseen. Lopulta hän kuitenkin pudisti hieman päätään.

"Entä jokin outo rikollisliiga? Kultti kenties?" Myräkkä kysyi.

Hevospoika mulkaisi häntä vihaisesti. 

"Ei", hän ärähti.

"No, mitä sitten tapahtui? Huvikseenko he sinua ampuivat?" Myräkkä murahti.

"Se... se oli jonkinlainen väärinkäsitys", Hevospoika vastasi.

Myräkkä naurahti kuivakasti. Hän ei uskonut miehen puheita hetkeäkään. Hän tunnisti huonon valehtelijan, kun sellaisen tapasi.

"Juu, niin tietysti. Ja sitten päätit lähteä väärinkäsitystä karkuun kolmen viikon hevosvaellukselle. Enpä usko", hän sanoi.

Mies mulkoili häntä ja korjasi jalkansa asentoa.

"Entä sinä sitten?" hän kysyi kivusta irvistäen.

"Asut keskellä metsää täysin yksin, mökissä jota ei edes ole merkitty karttaan ja kutsut itseäsi Myräkäksi. Ei sekään normaalia ole." Hevospoika jatkoi.

"Normaalimpaa kuin ohikulkijoiden pysäyttely metsätiellä ja heidän autojensa päälle kiipeäminen", Myräkkä sanoi tuhahtaen.

"Ja ehkä minä vain pidän luonnon rauhasta. Ja sitä paitsi me emme olleet puhumassa siitä. Me olimme puhumassa sinusta ja siitä, kuinka - -" Myräkän lause katkesi, kun talon täytti terävä pirinä. Hevospoika hätkähti ja vilkuili vauhkona ympärilleen. Myräkkä sen sijaan nousi murahtaen seisomaan ja osoitti sohvalla makaavaa miestä.

"Tämä ei ollut sitten tässä", hän sanoi ennen kuin kiepahti ympäri ja marssi makuuhuoneeseensa. Pienen nuhjuisen tilan nurkassa olevan yöpöydän päällä pirisi musta lankapuhelin. Myräkkä käveli sen luokse ja nosti luurin korvalleen. 

"Haloo?" hän sanoi.

Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista. Myräkkä tunsi pienen levottomuuden heräilevän sisällään. Hänelle ei kovin usein soitettu. Oikeastaan hänelle soitettiin hyvin harvoin. Niin harvoin, ettei hänestä oikeastaan tuntunut luontevalta pitää luuria kädessään.

Hän kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla oli hänen numeronsa. Kuka tahansa heistä soittikin, saattoivat uutiset olla joko erittäin hyviä tai erittäin huonoja. Mitä luultavimmin erittäin huonoja. Oikeastaan todennäköisyys siihen, että joku vaivautui soittamaan hänelle kertoakseen hyviä uutisia, oli minimaallinen, suorastaan mikroskooppinen. 

Lopulta hän kuuli jonkun vetäisevän henkeä. Sitten alkoi loputon puhetulva.

"Hei! Koiviston paperista hyvää päivää! Haluaisin ilmoittaa uudesta alennuksestamme! Tällä viikolla voit saada--" 

Myräkällä napsahti. Tavallaan hän oli helpottunut, mutta toisaalta hän oli vihainen. Hänen oli silmänräpäyksen ajan annettu tuntea pelonsekaista toivoa.

"JUMALAUTA! KUINKA SAATANAN MONTA KERTAA MINUN ON KIELLETTÄVÄ SOITTAMASTA? MINÄ EN TARVITSE SITÄ TEIDÄN PASKAPAPERIANNE! EN TIEDÄ, KUKA ON ANTANUT TEILLE NUMERONI, MUTTA VOITTE VITTU SOITTAA VAIKKA HÄNELLE! HANKI OIKEA TYÖ!" Myräkkä karjui miehen puheen päälle ja läimäisi luurin kiinni.

Hän jäi hetkeksi seisomaan puhelimen eteen, osittain odottaen, että se pärähtäisi jälleen soimaan.

Hän ei olisi pannut pahakseen. Tuntui välillä ihan hyvältä päästellä höyryjä.

Puhelin pysyi kuitenkin vaiti. 

Myräkkä kääntyi ympäri hitusen pettyneenä ja rymisteli takaisin olohuoneeseen, jossa häntä odotti kauhusta kankea Hevospoika. Myräkän huuto oli ilmeisesti säikäyttänyt hänet.

"Koiviston vitun paperi", Myräkkä murahti ja heittäytyi takaisin tuoliin istumaan.

"Soittavat kerran parissa kuukaudessa, en tiedä miksi. Ei suurin piirtein kellään Suomessa ole puhelinta. Luulisi, ettei tuollainen mainonta kannata. Aluksi se oli huvittavaa, nyt se vain vituttaa. Pari vuotta sitten jopa tilasin heiltä paketin paperia Jokikylään, kuvittelin sen lopettavan puhelut. Paketti ei koskaan tullut perille, ja pian he olivat taas soittamassa", Myräkkä selitti ja huokaisi dramaattisesti.

"Jonain päivänä minä etsin sen pahuksen paperitehtaan ja poltan sen maan tasalle." 

Hevospoika katsoi häntä suu raollaan ja silmät suurina. Hän kohottautui istumaan ja kurtisti kulmiaan.

"Onko sinulla puhelin?" hän kysyi.

"Joo", Myräkkä vastasi.

Yhtäkkiä mies näytti unohtaneen saaneensa luodista jalkaan. Hän oli jo puolimatkassa pois sohvalta, ennen kuin pysähtyi. Hän katsoi silmät kirkkaina kohti makuuhuonetta.

"Voisinko soittaa yhden nopean puhelun?"  Myräkän ei tarvinnut edes miettiä vastausta.

"Et todellakaan", hän sanoi.

Innostus katosi Hevospojan naamalta. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi Myräkkää kuin kielto olisi ollut täysin kohtuuton.

"Mitä? Miksi? Ei siinä kauaa menisi." 

"En minä aio antaa sinun soittaa rikostovereillesi ja ohjata heidät tänne", Myräkkä vastasi.

Hevospoika näytti nyrpeältä.

"Miten minä edes tekisin sen? 'Hei, kaverit tulkaa tänne mökkiin keskellä metsää' vai?" hän sanoi.

"Vaikka", Myräkkä sanoi.

Mies tuijotti häntä selvästi hyvin turhaantuneena. Hän painoi päänsä käsiinsä ja mutisi hiljaa jotain hyvin epäselvää. Sitten hän huokaisi ja katsoi jälleen Myräkkää.

"Okei... Myräkkä. Ymmärrän huolesi, mutta - -"

"Vastaus on yhä ei." 

"Äh, älä viitsi!" Hevospoika ärähti.

"Kyllä taidan viitsiä. Minun taloni, minun sääntöni", Myräkkä totesi.

Mies sulki raollaan olleen suunsa ja näytti jälleen hivenen varautuneelta.

Pidätkö sinä minua vankina? Estät minua hälyttämästä apua, sitäkö tämä on?" hän kysyi.

Myräkkä hieroi turhautuneena naamaansa ennen kuin vastasi. 

"Jos vankina oleminen tarkoittaa sinulle sitä, että pelastan sinut tien reunasta, lääkitsen haavasi, annan sinulle ilmaista ruokaa ja olet vapaa painumaan matkoihisi koska tahansa, mutta et saa käyttää puhelintani, niin joo. Olet vanki", hän sanoi ja nousi ylös. 

Hän mittaili ärtynyttä miestä katseellaan. Toinen vastasi katseeseen sen näköisenä, kuin olisi yrittänyt näyttää keskisormea naamaansa tyytymättömästi mutristamalla.

"Voit jäädä toistaiseksi, mutta turha yrittää mitään. En luota sinuun", Myräkkä totesi.

Miehen ilmeestä päätellen tunne ei ollut yksipuolinen.