Ensimmäinen ajatus, joka pälkähti Myräkän
päähän hänen avatessaan silmänsä, oli: jumalauta,
autossani on vieras mies.
Hän nousi hitaasti sängystään, johon oli
lopulta kömpinyt illan päätteeksi. Myräkkä olisi antanut mitä tahansa, jotta
hänen ei olisi tarvinnut mennä autolleen tarkistamaan, oliko mies vieläkin
siellä. Jos toinen yhä nukkuisi auton penkeillä, Myräkän olisi keksittävä, mitä
tekisi hänelle. Jos miestä ei näkyisi missään, olisi syytä alkaa pelätä, että
tämä vaanisi jossain nurkassa kirveen kanssa. Täysin tasapainoiselta ei
hevostaan erittäin intohimoisesti etsinyt muukalainen nimittäin ollut
vaikuttanut.
Myräkkä yritti tihrustaa ikkunastaan ulos
parkkeerattua autoa, mutta näin kaukaa oli mahdotonta sanoa, makasiko joku
takaistuimilla vai ei. Niinpä hänen ei auttanut muuta kuin vetää ohut takki
yöpukunsa päälle, laittaa maailman rumimmat leopardikuosiset kumisaappaat
jalkaan, napata yhä oven vieressä lojuva kivääri kainaloon ja lampsia pihalle.
Hän
lähestyi autoa hitaasti, ja tarpeeksi lähelle päästyään hän kurkisti ikkunasta
sisään. Mies makasi vatsallaan takapenkillä.
Helvetti.
Hetken
mietittyään Myräkkä päätti avata auton oven. Mies ei havahtunut lukon
päästämään naksahdukseen.
"Hei. Hei, ööö... hevospoika",
Myräkkä sanoi.
Ei mitään.
Tuijotettuaan
miestä hetken Myräkkä uskaltautui tökkäämään häntä kiväärin perällä. Mies ei vieläkään
reagoinut.
Oliko hän kuollut? Luojan kiitos, se
ratkaisisi kaikki Myräkän ongelmat.
Myräkkä kiersi auton toiselle puolelle ja
avasi oven miehen pään puolelta. Hän kumartui, tarttui tätä olkapäistä ja oli
nostamassa, jotta voisi tarkistaa, oliko mies hengetön. Kesken toimenpiteen
toinen kuitenkin sävähti, henkäisi, nosti katseensa, huomasi Myräkän ja
kirkaisi. Myräkkä säikähti toisen huutoa, päästi irti (minkä seurauksena mies
romahti takaisin naamalleen), kavahti kauemmaksi ja löi päänsä kipeästi auton
kattoon.
"Helvetin saatana!" Myräkkä
kirosi ja astui taaksepäin päätään hieroen.
Mies kohottautui käsiensä varaan ja katsoi
Myräkkää ilmeisen ärtyneesti.
"Mitä helvettiä sinä luulet
tekeväsi?" mies tiukkasi.
"Tarkistin, oletko elossa. Vastaus on
näemmä kyllä", Myräkkä murahti kiukkuisesti.
"Ikävää tuottaa pettymys", mies
sanoi ja irvisti.
Hän
näytti yhä epäluonnollisen kalpealta ja tuskaiselta. Hänen kasvonsa olivat
naarmuilla, ja hänellä näytti olevan hieman hankaluuksia tarkentaa katseensa Myräkkään.
Hän tuijotti Myräkkää hetken hiljaisena. Sitten hän näytti hoksaavan Myräkän
olalla nahkaremmistä roikkuvan kiväärin, ja hänen ilmeensä vakavoitui.
"Aiotko ampua minut?" hän kysyi
levottomana.
"Ehkä. Harkitsen vielä", Myräkkä
murahti.
Todellisuudessa
hän tiesi, ettei hän ampuisi yhtään mitään. Hän oli käyttänyt kivääriään
viimeksi lähes vuosi sitten, kun karhu oli eksynyt hänen pihalleen. Muutama
varoituslaukaus oli onnistunut ajamaan eläimen pois. Harmi, ettei sama toiminut
ihmisten kanssa.
Muutenkin
Myräkkä oli nähnyt sen verran vaivaa saadakseen miehen tänne asti, ettei ollut
päästämässä toista päiviltään. Hänestä oli kuitenkin hyvä idea pitää mies
varpaillaan, jotta toinen ei heittäytyisi hankalaksi. Hänen yrityksensä esittää
pelottavaa kariutui kuitenkin välittömästi, kun mies yhtäkkiä parahti kivusta.
Myräkkä tajusi kumartuvansa huolestuneena hänen ylleen.
"Pystytkö seisomaan?" hän kysyi.
Haavoittunut irvisti kivusta, mutta
nyökytteli silti.
"Joo. Joo, uskon niin", hän sanoi
epävarmasti.
"Okei.
No, minä autan sinut ulos. Katsotaan sitten", Myräkkä vastasi ja hetken
epäröityään tarttui miestä kainaloista ja kiskoi hänet ulos autosta.
Kalpea ja tutiseva mies pysyi hetken
pystyssä. Hänen ohut, maastonvihreä takkinsa oli yhä osittain kostea, ja hän
näytti Myräkästä hieman erityisen surkealta, juuri kuoriutuneelta
linnunpojalta. Lähes välittömästi Myräkän päästettyä irti mies menetti tasapainonsa.
Hän huitoi ilmaa epätoivoisesti käsillään, mutta se ei juuri auttanut. Myräkkä
ei ehtinyt tarttua uudestaan kiinni, ennen kuin mies jo kaatuikin päistikkaa
maahan kimeän huudon saattelemana.
"Okei.
Jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä ole ihan heti kävelemässä mihinkään",
Myräkkä totesi auttaessaan ruohoa suustaan pärskivän miehen jaloilleen. Tällä
kertaa hän myös piti toisesta kiinni ja antoi vieraan miehen käytännössä
roikkua hänen takistaan. Mies oli häntä lähes päätä lyhyempi (kuten suurin osa
ihmisistä), joten Myräkkä ei horjunut hänen painonsa vuoksi.
"Oletko
yhä varma, ettet halua sairaalaan?" Myräkkä varmisti toivoen, että mies
oli vain houraillut eilen.
"Olen", kuului silti napakka
vastaus.
Muistuttaessaan
itselleen, kuinka kauhuissaan oli ollut vieraasta autossaan ja varoitellessaan
itseään idean surkeudesta, Myräkkä raahasi miehen kuistilleen. Hän jätti
värisevän potilaan nojaamaan vasten talon seinää siksi aikaa, kun hän yritti
saada jäykän lukon auki. Avaimen kanssa taistellessaan hän vilkuili aina
välillä miestä, joka puolestaan tuijotti vuoroin Myräkkää ja vuoroin hänen
olallaan keikkuvaa kivääriä. Hän näytti olevan tilanteesta aivan yhtä
kauhuissaan kuin Myräkkäkin. Myräkkä ei todellakaan halunnut sekopäätä
taloonsa, eikä sekopää selvästikään myöskään pitänyt ideaa erityisen hyvänä.
Silti kun ovi oli avautunut äänekkäästi valittaen, Myräkkä antoi jälleen miehen
ottaa tukevan otteen hänen takistaan ja auttoi toisen sisälle. Hän talutti
nilkuttavan vieraansa sohvalle, johon mies lyyhistyi välittömästi.
Tietämättä,
mitä hänen pitäisi nyt tehdä, Myräkkä jäi vaivaantuneena seisomaan sohvan
viereen. Mies katseli hermostuneena ympärilleen asuntoa arvioiden. Hän näytti
rentoutuvan hieman, kun missään ei näkynyt lisää aseita. Mutta todenteolla hänen
ilmeensä kirkastui vasta, kun hän huomasi keittiön asunnon perällä.
"Onko
sinulla ruokaa?" hän kysyi kiihkeästi ja katsoi Myräkkää silmät suurina,
innostuneena kuin pieni lapsi.
"Öh... joo. Meinasitko, että olen
elänyt täällä ilman?" Myräkkä vastasi tylysti, mutta huokaisi sitten.
"Haluatko sinä sitten jotain?"
Kävi
ilmi, että hänen vieraansa halusi kirjaimellisesti kaikkea mahdollista. Myräkkä
kiikutti hänelle suurin piirtein kaiken munakkaasta aina pakastettuun
hirvenlihaan ja katsoi sitten lievän kuvotuksen vallassa, kuinka mies sulloi
kaiken suuhunsa. Kuka tahansa muu olisi oksentanut syödessään tuollaisella
vauhdilla, mutta selvästi kauan nälkää nähnyt vieras ei vaikuttanut olevan
moksiskaan. Hän pysähtyi ainoastaan onkimaan jotain pois suustaan ja
mulkaisemaan Myräkkää.
"Munakkaassa on kananmunan
kuorta", hän sanoi.
"Anteeksi
kamalasti. Haluaako prinsessa vittu rahat takaisin?" Myräkkä sanoi
kuivakasti, mutta ei saanut vastausta, sillä mies jatkoi ruuan hotkimista eikä
luultavasti edes kuullut hänen kommenttiaan.
Lähinnä
koska ei kestänyt katsoa sellaista sikailua, Myräkkä kävi penkomassa kaappeja,
kunnes löysi paksua, mutta ikivanhaa sideharsoa ja jonkinlaisen
ensiapupakkauksen. Hän palasi olohuoneeseen ja heitti viimeisiä lakkahillon
rippeitä leivänkannikalla onkivaa miestä siderullalla päähän.
"Tee sille haavallesi jotain. Se
näytti aika pahalta. Likainen kangasriekale ei varmaan tee sille hyvää",
Myräkkä kehotti, kiskoi asunnon nurkasta ylimääräisen antiikkituolin sohvan
eteen ja istui alas.
Hänen katsellessaan mies kääri lahkeensa
ylös paljastaen jälleen lihassaan ammottavan haavan. Hän repäisi vanhan siteen
pois ja alkoi kääriä uutta tilalle kivusta irvistäen. Myräkästä jalka näytti
turvonneelta, vaikka ei hän lääkäri ollutkaan.
"Onko se tulehtunut? Mitä
luulet?" hän kysyi.
"En
ole varma. Olen yrittänyt pitää sen puhtaana, mutta... en tiedä. Ehkä. Kipeä se
ainakin on", kuului epävarma vastaus.
"Okei.
Öö..." Myräkkä mutisi ja penkoi ensiapulaukkua. Hän tiputteli lattialle
kasan laastareita ja yksittäisiä pillereitä, joiden käyttötarkoituksesta ei
ollut varma. Lopulta hänen käteensä osui pieni pahvinen paketti.
"Tässä on ainakin jotain
tulehduskipulääkkeitä. Ehkä ne auttavat. Niiden nimessä on kuitenkin sana
tulehdus. Ja pahimmillaankin ne kuitenkin vain lieventävät kipua. Kai",
Myräkkä sanoi ja heitti paketin sidettä solmivalle miehelle.
"Oletko sinä jotenkin sairas? Ei
pahalla, mutta näytät hukutetulta rotalta", hän jatkoi.
"Kiitos,
mutta ei. Tämä on vain uupumusta ja nälkää. Ja ehkä minulla on pikku
flunssakin", mies vastasi.
"Ja jalastasi puuttuu pala",
Myräkkä täydensi ja hinasi tuoliaan hieman lähemmäksi.
Mies
ei vaivautunut vastaamaan vaan tutki hetken lääkkeiden pakkausta, nyökkäsi
hyväksyvästi ja heitti kaksi pilleriä suuhunsa.
"Kauanko olet ollut liikkeellä?"
Myräkkä kysyi.
Mies kohautti olkiaan.
"En ole ihan varma. Kolmisen viikkoa,
ehkä", hän sanoi.
Myräkkä oli arvannut toisen kulkeneen
pitkään, mutta oli silti yllättynyt.
"Kävellen?"
"Ei. Hevosella. Etkö sinä kuuntele
yhtään?"
Hienoa. Taas tämä sama paasaus alkaisi.
Tällä kertaa mies ei kuitenkaan alkanut
puhua hevosestaan vaan katsoi Myräkkää arvioiden.
"Mikä sinun nimesi on?" hän
kysyi.
"Myräkkä."
"Mikä?"
"Myräkkä."
"Myräkkä?"
"Niin."
Mies aukoi suutaan hetken.
"Ei se edes ole nimi", hän sanoi.
Myräkkä virnisti. Hän oli tottunut tuohon
reaktioon, mutta se huvitti häntä silti joka kerta yhtä paljon.
"On se minulle", hän totesi.
Mies pudisti päätään.
"Ei se voi olla sinun oikea nimesi",
hän sanoi.
"No, kukas itse olet?" Myräkkä
kysyi ennen kuin väittely ehti jatkua.
Mies tuijotti häntä hetken.
"Petri", hän sanoi lopulta,
sellaisella äänensävyllä, josta oli mahdotonta olla kuulematta valhetta.
"Älä helvetissä", Myräkkä
tyrskähti.
"Et
sinä ole Petriä nähnytkään. Olet ehkä kaikista epä-Petrein ihminen, jonka olen
koskaan tavannut", hän sanoi.
"Miksi sinä voit olla Myräkkä, mutta
minä en voi olla Petri?" mies tivasi.
"Koska
minä en edes yritä peitellä, etten halua sinun tietävän nimeäni. Mutta sinä
yrität valehdella", Myräkkä vastasi ja nojautui eteenpäin.
"Joten mikä sinun nimesi on?" hän
kysyi.
"Petri", mies toisti
kiukkuisesti.
Myräkkä tuhahti turhaantuneena. Hän halusi
todellakin tietää, kenet oli taloonsa päästänyt.
"Hyvä on. Kutsun sinua sitten
Hevospojaksi", Myräkkä sanoi.
"Minun nimeni on Petri!" mies
tulistui.
"Eikä ole", Myräkkä vastasi.
"Mistä sinä tiedät? Miksi minä
valehtelisin?" toinen kysyi.
"Ah,
enpä tiedä. Ehkä koska olen nähnyt tuollaisen haavan ennenkin ja tiedän sen
tulleen poliisin luodista", Myräkkä totesi.
Se
vähäinen väri, jonka syöminen oli nostattanut, valahti pois miehen kasvoilta.
Hän tuijotti Myräkkää suu auki, ja Myräkkä tuijotti tyynesti takaisin. Noin
puoli minuuttia oli hiljaista.
"Voiko sen oikeasti nähdä
haavasta?" mies kysyi lopulta hyvin käheällä äänellä.
Myräkkä hymyili ilottomasti.
"Ei. Mutta kiitos kun vahvistit
teoriani", hän sanoi.
Miehen kasvot punehtuivat kiukusta ja hän
yritti selvästi keksiä jotain sanottavaa.
"Okei, Hevospoika. Nyt saat luvan
kertoa kaiken", Myräkkä sanoi.
Mutta
Hevospoika ei kertonut. Hän tuijotti Myräkkää suu kireänä viivana ja kulmat
kurtussa, aivan kuin pikkulapsi, joka kieltäytyi syömästä. Myräkällä ei
kuitenkaan ollut kiire mihinkään. Hän istui kärsivällisesti ja tuijotti
Hevospoikaa hymyillen toisen äärimmäisen vihaiselle ilmeelle. Hänen sisällään
kuitenkin myllersi. Hän oli ottanut rikollisen taloonsa. Tämä ei voinut olla
turvallista sitten millään tavalla.
Hänen
olisi saatava tietää, mitä hänen vieraansa oli tehnyt saadakseen luodista.
Poliisit tuntien kyse saattoi olla mistä tahansa aina taskuvarkaudesta
sarjamurhaan riippuen siitä, mistä kaupunkivaltiosta mies tuli. Myräkkä ei ollut
tyhmä, ainakaan omasta mielestään. Hän tiesi, ettei tähän mieheen ollut
luottamista. Hänen pitämisensä talossa päättyisi mitä luultavimmin huonosti.
Hetken
päästä alkoi näyttää pahasti siltä, että Hevospoika oli tullut kiukusta
mykäksi. Myräkkä päätti esittää apukysymyksiä, jotta totuuden kertominen
sujuisi nopeammin.
"Onko poliisi perässäsi?" hän
kysyi.
Mies
puri huultaan selvästi haluttomana vastaamaan kysymykseen. Lopulta hän
kuitenkin pudisti hieman päätään.
"Entä jokin outo rikollisliiga? Kultti
kenties?" Myräkkä kysyi.
Hevospoika mulkaisi häntä vihaisesti.
"Ei", hän ärähti.
"No, mitä sitten tapahtui? Huvikseenko
he sinua ampuivat?" Myräkkä murahti.
"Se... se oli jonkinlainen
väärinkäsitys", Hevospoika vastasi.
Myräkkä naurahti kuivakasti. Hän ei uskonut
miehen puheita hetkeäkään. Hän tunnisti huonon valehtelijan, kun sellaisen
tapasi.
"Juu,
niin tietysti. Ja sitten päätit lähteä väärinkäsitystä karkuun kolmen viikon
hevosvaellukselle. Enpä usko", hän sanoi.
Mies mulkoili häntä ja korjasi jalkansa
asentoa.
"Entä sinä sitten?" hän kysyi
kivusta irvistäen.
"Asut
keskellä metsää täysin yksin, mökissä jota ei edes ole merkitty karttaan ja
kutsut itseäsi Myräkäksi. Ei sekään normaalia ole." Hevospoika jatkoi.
"Normaalimpaa
kuin ohikulkijoiden pysäyttely metsätiellä ja heidän autojensa päälle
kiipeäminen", Myräkkä sanoi tuhahtaen.
"Ja
ehkä minä vain pidän luonnon rauhasta. Ja sitä paitsi me emme olleet puhumassa
siitä. Me olimme puhumassa sinusta ja siitä, kuinka - -" Myräkän lause
katkesi, kun talon täytti terävä pirinä. Hevospoika hätkähti ja vilkuili
vauhkona ympärilleen. Myräkkä sen sijaan nousi murahtaen seisomaan ja osoitti
sohvalla makaavaa miestä.
"Tämä
ei ollut sitten tässä", hän sanoi ennen kuin kiepahti ympäri ja marssi
makuuhuoneeseensa. Pienen nuhjuisen tilan nurkassa olevan yöpöydän päällä
pirisi musta lankapuhelin. Myräkkä käveli sen luokse ja nosti luurin
korvalleen.
"Haloo?" hän sanoi.
Linjan toisessa päässä oli hetken
hiljaista. Myräkkä tunsi pienen levottomuuden heräilevän sisällään. Hänelle ei
kovin usein soitettu. Oikeastaan hänelle soitettiin hyvin harvoin. Niin
harvoin, ettei hänestä oikeastaan tuntunut luontevalta pitää luuria kädessään.
Hän
kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla oli hänen numeronsa. Kuka tahansa
heistä soittikin, saattoivat uutiset olla joko erittäin hyviä tai erittäin
huonoja. Mitä luultavimmin erittäin huonoja. Oikeastaan todennäköisyys siihen,
että joku vaivautui soittamaan hänelle kertoakseen hyviä uutisia, oli
minimaallinen, suorastaan mikroskooppinen.
Lopulta hän kuuli jonkun vetäisevän henkeä.
Sitten alkoi loputon puhetulva.
"Hei!
Koiviston paperista hyvää päivää! Haluaisin ilmoittaa uudesta alennuksestamme!
Tällä viikolla voit saada--"
Myräkällä
napsahti. Tavallaan hän oli helpottunut, mutta toisaalta hän oli vihainen.
Hänen oli silmänräpäyksen ajan annettu tuntea pelonsekaista toivoa.
"JUMALAUTA! KUINKA SAATANAN MONTA
KERTAA MINUN ON KIELLETTÄVÄ SOITTAMASTA? MINÄ EN TARVITSE SITÄ TEIDÄN
PASKAPAPERIANNE! EN TIEDÄ, KUKA ON ANTANUT TEILLE NUMERONI, MUTTA VOITTE VITTU
SOITTAA VAIKKA HÄNELLE! HANKI OIKEA TYÖ!" Myräkkä karjui miehen puheen
päälle ja läimäisi luurin kiinni.
Hän jäi hetkeksi seisomaan puhelimen eteen,
osittain odottaen, että se pärähtäisi jälleen soimaan.
Hän ei olisi pannut pahakseen. Tuntui
välillä ihan hyvältä päästellä höyryjä.
Puhelin pysyi kuitenkin vaiti.
Myräkkä kääntyi ympäri hitusen pettyneenä
ja rymisteli takaisin olohuoneeseen, jossa häntä odotti kauhusta kankea
Hevospoika. Myräkän huuto oli ilmeisesti säikäyttänyt hänet.
"Koiviston vitun paperi", Myräkkä
murahti ja heittäytyi takaisin tuoliin istumaan.
"Soittavat
kerran parissa kuukaudessa, en tiedä miksi. Ei suurin piirtein kellään Suomessa
ole puhelinta. Luulisi, ettei tuollainen mainonta kannata. Aluksi se oli
huvittavaa, nyt se vain vituttaa. Pari vuotta sitten jopa tilasin heiltä
paketin paperia Jokikylään, kuvittelin sen lopettavan puhelut. Paketti ei
koskaan tullut perille, ja pian he olivat taas soittamassa", Myräkkä
selitti ja huokaisi dramaattisesti.
"Jonain päivänä minä etsin sen
pahuksen paperitehtaan ja poltan sen maan tasalle."
Hevospoika katsoi häntä suu raollaan ja
silmät suurina. Hän kohottautui istumaan ja kurtisti kulmiaan.
"Onko sinulla puhelin?" hän
kysyi.
"Joo", Myräkkä vastasi.
Yhtäkkiä
mies näytti unohtaneen saaneensa luodista jalkaan. Hän oli jo puolimatkassa
pois sohvalta, ennen kuin pysähtyi. Hän katsoi silmät kirkkaina kohti
makuuhuonetta.
"Voisinko
soittaa yhden nopean puhelun?"
Myräkän ei tarvinnut edes miettiä vastausta.
"Et todellakaan", hän sanoi.
Innostus
katosi Hevospojan naamalta. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi Myräkkää kuin
kielto olisi ollut täysin kohtuuton.
"Mitä? Miksi? Ei siinä kauaa
menisi."
"En minä aio antaa sinun soittaa rikostovereillesi
ja ohjata heidät tänne", Myräkkä vastasi.
Hevospoika näytti nyrpeältä.
"Miten minä edes tekisin sen? 'Hei,
kaverit tulkaa tänne mökkiin keskellä metsää' vai?" hän sanoi.
"Vaikka", Myräkkä sanoi.
Mies
tuijotti häntä selvästi hyvin turhaantuneena. Hän painoi päänsä käsiinsä ja
mutisi hiljaa jotain hyvin epäselvää. Sitten hän huokaisi ja katsoi jälleen
Myräkkää.
"Okei... Myräkkä. Ymmärrän huolesi, mutta - -"
"Vastaus on yhä ei."
"Äh, älä viitsi!" Hevospoika
ärähti.
"Kyllä taidan viitsiä. Minun taloni,
minun sääntöni", Myräkkä totesi.
Mies sulki raollaan olleen suunsa ja näytti
jälleen hivenen varautuneelta.
Pidätkö sinä minua vankina? Estät minua
hälyttämästä apua, sitäkö tämä on?" hän kysyi.
Myräkkä hieroi turhautuneena naamaansa ennen
kuin vastasi.
"Jos
vankina oleminen tarkoittaa sinulle sitä, että pelastan sinut tien reunasta,
lääkitsen haavasi, annan sinulle ilmaista ruokaa ja olet vapaa painumaan
matkoihisi koska tahansa, mutta et saa käyttää puhelintani, niin joo. Olet
vanki", hän sanoi ja nousi ylös.
Hän
mittaili ärtynyttä miestä katseellaan. Toinen vastasi katseeseen sen näköisenä,
kuin olisi yrittänyt näyttää keskisormea naamaansa tyytymättömästi
mutristamalla.
"Voit jäädä toistaiseksi, mutta turha
yrittää mitään. En luota sinuun", Myräkkä totesi.
Miehen ilmeestä päätellen tunne ei ollut
yksipuolinen.