"Söitkö sinä juuri madon?"

Jostain kuului hiljainen kahahdus – juuri sellainen ääni, joka syntyy, kun jokin puussa piilotteleva otus liikahtaa. Ennen kuin Kevin huomasikaan, hän oli kyyristynyt maahan sydän hakaten. Hänen katseensa sinkoili ympäriinsä, kun hän yritti etsiä äänen lähdettä. Joen penkereellä kasvavan koivun oksisto kahahti toistamiseen. Kevin haisteli ilmaa varuillaan.

Ei mitään.

Silti hän tiesi, että jokin liikkui koivun oksalla. Varovaisesti Kevin nousi seisomaan ja hiipi puun juurelle. Silloin hän hoksasi pienen mustan linnun, joka keikkui koivun oksalla. Linnulla oli kellanoranssi terävä nokka ja mustat nappisilmät. Mustarastas.

Lintu suki sulkiaan täysin tietämättömänä Kevinin läsnäolosta. "Hei? Anteeksi, mutta oletko sinä Mustarastas?" Kevin kysyi. Lintu kavahti kauemmaksi. Se tuijotti Keviniä valmiina lehahtamaan lentoon, mikäli tilanne äityisi uhkaavaksi.

Kevin tunsi itsensä erittäin typeräksi ja oli onnellinen, ettei kukaan ollut hänen mukanaan. Täällä hän kyyhötti keskellä metsää ja yritti puhua linnulle. "Tai siis tietysti minä näen, että olet mustarastas, mutta oletko myös kissa?" Kevin kysyi toistamiseen, kun lintu reagoi vain hivuttautumalla hieman kauemmas. Mustarastas katsoi häntä hetken selvästi varautuneena. Sitten se levitti siipensä ja oli poissa yhdessä silmänräpäyksessä.

Kevin huokaisi tuohtuneena. Olisi turhaa lähteä linnun perään. Se oli vain tavallinen saaliseläin. 

Kevin kääntyi ympäri. Hän voisi aivan hyvin kokeilla huomenna uudestaan. Nyt hänen olisi mentävä vielä suorittamaan typerä rangaistuksensa. Kevin ei ollut pitkään aikaan ollut niin väsynyt ja nälkäinen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa edessä olevan kävelymatkan.

Lysti saisi kyllä kuulla kunniansa. Kevin ei voinut uskoa, että oli antanut vangin juoksuttaa itseään. Hetken hän oli todella uskonut, että naaras vain tahtoi auttaa häntä. Argon oli ollut oikeassa ja tulisi mitä luultavimmin muistuttamaan Keviniä siitä.

Kevin hengitti syvään ja käski itseään rauhoittumaan. Ehkä hän löytäisi Mustarastaan, kun kokeilisi huomenna uudestaan. Ja jos ei löytäisi... Silloin hän vain keksisi jotain muuta.

Hänen oli pakko päästä pois.

Nopea vilahdus Kevinin silmäkulmassa sai hänet jähmettymään. Pieni, ruskea lintu lensi hänen ylitseen ja laskeutui saniaisten taakse. Kevin tunsi jälleen nälän kurisevan mahassaan ja hetken mietittyään päätti koettaa onneaan. Hän ehtisi kyllä takaisin tukikohtaan.

Kevin laskeutui matalaksi ja hiipi eteenpäin vatsa miltei kiinni maassa. Linnut olivat aina olleet kaikkein vaikeimpia saaliita hänelle. Niillä oli ärsyttävä tapa lehahtaa lentoon aivan hänen kuononsa edestä. Niitä vaanittaessa oli päästävä mahdollisimman lähelle ennen hyökkäystä. 

Kevin pujahti saniaisten sekaan. Niiden vihreät lehvät huojuivat tuulessa korkealla hänen päänsä yläpuolella. Kevin naulitsi katseensa lintuun, joka tonki jotain maasta aivan hänen edessään.

Kevin otti varovaisen askeleen eteenpäin. Hän ei saisi päästää nyt pienintäkään ääntä. Hän otti toisen askeleen ja vielä kolmannen. Kevin tunsi riemun sisällään. Lintu ei huomannut häntä vaan kiskoi lihavaa matoa maasta. Enää yksi askel ja –

Raks.

Kevin oli lähellä kirota ääneen, kun hänen käpälänsä osui kuivuneeseen saniaiseen. Linnun pää kääntyi häntä kohti, ja sen nappisilmät tuijottivat suoraan häneen.

Kevin loikkasi. Hän paljasti kyntensä, kun viiletti ilman halki. Hän avasi leukansa valmiina upottamaan ne linnun lihaan ja rukoili, ettei eläin lentäisi pois. Eikä se lentänytkään.

Monta asiaa iskeytyi samanaikaisesti Kevinin tajuntaan. Lintu ei näyttänyt siltä kuin aikoisi paeta. Päinvastoin se tuijotti yhä häntä. Vaikka sen siivet olivat auki, se ei lentänyt karkuun. Kevinistä tuntui kuin hänen sydämensä olisi lakannut lyömästä, kun hän tajusi, että linnun mustat nappisilmät eivät olleetkaan enää mustat. Ne kiiluivat kellanvihreinä.

Samassa ilma täyttyi kirkkaasta valosta. Linnun hahmo alkoi kasvaa. Kevin näki, kuinka sen levitetyt siivet katosivat, pyrstö piteni muuttuen hännäksi ja nokka muotoutui kuonoksi. Valo sammui. Siinä missä oli hetkeä aikaisemmin ollut lintu, seisoi nyt kissa.

Ja Kevin tajusi törmäävänsä häneen.

Kevin paiskaantui päin kissan kylkeä. Hän oli olettanut toisen kaatuvan, mutta tuo tuskin horjahtikaan. Kevin sen sijaan tömähti ähkäisten maahan.

Hän nousi ylös ravistaen multaa pitkästä turkistaan ja yritti kätkeä häpeänsä, kun vilkaisi kissaa, johon oli törmännyt.

Kevinin edessä seisova kissa oli naaras, jolla oli juovien ja täplien kirjoma ruskeanmusta turkki. Muutamat harmaat karvat kuonossa kertoivat kissan olevan suhteellisen iäkäs, vaikka naaras näyttikin muuten nuorelta. Kissan silmät olivat kapeat ja väriltään räikeän kellanvihreät. Halveksuntaa täynnä oleva katse oli kohdistunut Keviniin. Naaraan häntä huitoi ilmaa korostaen hänen kiukkuista ilmettään, ja hänen pitkät korvansa olivat painuneet luimuun.

Kevinin katse osui pitkään arpeen kissan selässä. Arpi muistutti häntä etäisesti puremajäljestä, jonka eräs kaupunkilainen oli saanut miteltyään ketun kanssa. Tämä arpi vain oli paljon isompi ja syvempi. Pelkkä vilkaisu riitti kertomaan, että tämä kissa oli taistellut hengestään ja oli valmis tekemään sen uudestaan.

Samassa Kevin tajusi tuijottaneensa kissaa jo hyvän aikaa sanomatta sanaakaan. Mustarastas – sillä Kevin oletti kissan olevan Mustarastas – tuijotti häntä hiirenhiljaa silmät viiruina. Naaraan ilmeestä näki, ettei sillä ollut aikomustakaan aloittaa keskustelua.

Kevin tiesi, että olisi järkevintä esitellä itsensä ja pyytää anteeksi. Silti, kun hän avasi suunsa hän huomasikin kysyvänsä: "Söitkö sinä juuri äsken madon…?"

Mustarastas huitaisi ilmaa hännällään hurjistunut ilme kasvoillaan. Hän näytti siltä, että olisi valmis repimään Keviniltä silmät päästä, mikäli hän tekisi yhdenkin väärän liikkeen.

Kevin tiesi, että hänen olisi saatava naaras puolelleen, jos halusi saada apua. "Anteeksi kamalasti – minä olen Kevin ja tarvitsisin apuasi... Sinähän olet Mustarastas?" hän sanoi ja hymyili pahoittelevasti.

Mustarastas tuhahti ja istuutui. Hänen häntänsä takoi maata, kun hän tuijotti Keviniä silmät kapeina viiruina. Kevin huomasi välttelevänsä naaraan katsetta kuin se polttaisi.

"Kyllä minä tiedän, kuka sinä olet", Mustarastas murahti. "Sinä olet se kaupunkikissa." Kevin nyökkäsi yllättyneenä siitä, että naaras oli kuullut hänestä. Mustarastas asui niin syrjässä, että Kevin oli olettanut kissan olevan täysin tietämätön tukikohdan tapahtumista.

"Niin olen. Minä tarvitsen apuasi", Kevin aloitti, mutta Mustarastas keskeytti hänet. "Kuinka tyhmä sinä oikein olet?" hän ärähti. Kevin ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Niinpä hän katsoi Mustarastasta varovasti hymyillen, mutta sai vastaukseksi vain kylmän mulkaisun.

"Anteeksi?" Kevin kysyi lopulta. "Sinä hyökkäät kimppuuni ja odotat, että minä autan sinua? En tiedä miten asiat Kaupungissa hoidetaan, mutta täällä päin kissat eivät yleensä pidä siitä, että heidät yritetään syödä!" Mustarastas murisi kylmästi.

Kevin hätkähti naaraan korotettua ääntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä kissa oli ehdottomasti pelottavampi kuin Lysti. Kevin muisti Lystin kutsuneen Mustarastasta ystäväkseen. Jotenkin hänestä oli mahdotonta ajatella aina hyväntuulista Lystiä Mustarastaan seurassa. Tummanpuhuva naaras nimittäin näytti siltä kuin ei olisi enää muistanut, kuinka hymyillään.

"Minä luulin sinua tavalliseksi linnuksi! En minä olisi hyökännyt, jos olisin tiennyt, että se olit sinä", Kevin yritti selittää. Mustarastas nousi seisomaan ja astui askeleen lähemmäs. Jotenkin naaraan onnistui saada niinkin pieni ele näyttämään uhkaavalta. Kevin nielaisi hermostuneena ja mietti, mihin oli itsensä taas sotkenut.

"Kerrataanpas: sinä tulet etsimään Mustarastas-nimistä muodonmuuttajaa ja ajattelet, että on hyvä idea yrittää metsästää ensimmäinen vastaan tuleva mustarastas, kun alkaa vähän hiukoa?" naaras sihisi. Kevin katsoi häntä raivoisasti tuijottavaa kissaa erittäin hämmentyneenä. "Anteeksi, en tarkoita nyt loukata, mutta se lintu, joksi sinä muutuit, ei ollut mustarastas. Se oli ruskea", Kevin selitti. Mustarastas sulki silmänsä ja mutisi jotain niin hiljaa, ettei Kevin kuullut, mitä hän sanoi. Naaras veti syvään henkeä ennen kuin avasi silmänsä, aivan kuin olisi pakottanut itsensä hillitsemään raivonsa. "Mustarastasnaaraat ovat ruskeita", hän sihisi hampaittensa välistä näyttäen siltä, että olisi halunnut takoa Keviniä käpälällään päähän.

Kevin avasi suunsa pahoitellakseen huonoa tietämystään linnuista, mutta sulki sen sitten päätettyään, että olisi ehkä viisainta pysyä hiljaa, jotta ei suututtaisi naarasta yhtään enempää.