Kommari - Robin

 

Lähes kaikki pöydän ääressä istuvat olivat miehiä, keski-ikä hipoi neljääkymmentä. Mitä nyt yksi lähemmäs keski-ikäinen nainen tarkkaili Myräkkää arvostelevaan sävyyn.

Hetken oli hiljaista. Sitten herra Miksitissisiovatisommatkuinminulla sai rapukakun alas ja tuhahti jotain jostain sopimuksesta, joka ilmeisesti aiheutti hänelle suurta päänvaivaa ja nähtävästi koko muu seurue tiesi mistä hän puhui, sillä äänekäs puheensorina syttyi uudestaan. 

Myräkkä antoi sen kaiken valua ohitseen ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Hän tuijotti jonnekin katon suuntaan mitään näkemättä tai kuulematta. 

Miksi hän melkein voi pahoin? 

Helvetin paska...

Mikrofonin päästämä, korvia raastava valitus kiskaisi hänet takaisin maan kamaralle. 

Pianon soitto lakkasi. Koko aula oli hiljentynyt ja kääntynyt katsomaan vastakkaisen seinän edustalle pystytettyä lavaa, jolle Robin oli juuri kivunnut. Pormestari oli kammannut hiuksensa, ajellut sänkensä ja sonnustautunut parhaaseen pukuunsa, joka jonkin ihmeen kautta onnistui kätkemään miehen sairaanoloisen laihuuden. Mikään puku tai kampaus ei kuitenkaan voinut peittää sitä, että itsevaltias roikkui mikrofonin jalustassa ja hänen rinnallaan seisova Laura (vaikka saikin sen näyttämään hämäävästi aviopuolison halaukselta) käytännössä katsoen kannatteli miestään.

"Hy... hyvää iltaa arvon..." Robin aloitti aivan liian kaukana mikrofonista.

"...juhlaväki. Ömm... tänään me juh... juhlistamme Suur-Suomen... tuota..."

Myräkkä olisi voinut vaikka vannoa, että Laura mutisi jotain miehensä korvaan, mutta oli liian kaukana voidakseen sanoa varmaksi.

"Joo... Sadannetta it... itsenäisyyspäivää." 

Mies jäi tuijottamaan käsissään olevia papereita niin pitkäksi aikaa, että Myräkkä ehti jo harkita taputtamista. Yhtäkkiä pormestari kuitenkin horjahti eteenpäin, naama melkein mikrofoniin kiinni. Ainoastaan Lauran tiukka ote esti häntä suistumasta pää edellä alas lavaltaan.

"Äh, paska... Me... ömm... olemme saavut... saavuttaneet paljon... öh... suu-suuria asioita ja... anteeksi kauheasti... minä öh... ei tä-tästä... minä olen por-pormestari... helvetti soi... soikoon..." mies katsoi jälleen kädessään olevia papereita tai ainakin kovasti yritti. Hän taisi itsekin jollain tasolla ymmärtää, ettei millään voisi lukea kolmea sivua tekstiä. Hän näytti varsin avuttomalta jatkaessaan.

"J... ja toivon, että voimme jat... jatkaa... ömm... niiden tekemistä tulv... tule... öh... tulevaisuudessakin. He... helvetin paska... en minä..." 

Paperit lipesivät hänen kädestään, kun hän horjahti kauemmaksi mikrofonista ja laskeutui Lauran tukemana portaiden juurella odottavan Järvenpään tykö.

"Perkele, minä... minä todella... saatanan säälittävää..." Robin mölisi niin äänekkäästi, että hänen sanansa kuuluivat vaivatta täydelliseen hiljaisuuteen vajonneen aulan halki.

Kenraalikuvernööri nappasi vaarallisesti horjuvaa pormestaria käsivarresta kiinni ja sanoi jotakin hänen korvaansa, saaden miehen purskahtamaan heikkoon nauruun.

Laura katsoi miehensä perään portaiden yläpäässä vitkastellen. Sitten hän kääntyi ja palasi mikrofonin ääreen. Jotenkin hän onnistui hymyilemään aivan kuin koko sali ei olisi juuri todistanut sitä mitä oli todistanut.

"Kiitos vielä meidän kummankin puolesta, että olette saapuneet paikalle", Laura sanoi. 

Jostain taustalta kuului Robinin voimatonta räkätystä, kun Järvenpää yritti taltuttaa häntä tuoliin istumaan.

"Suur-Suomi on käynyt sadan vuoden aikana läpi täydellisen muodonmuutoksen. Pienestä köyhästä maasta on muotoutunut koko maailman kiistaton keskipiste."

"Meillä Heinolassa on syytä olla ylpeitä. Kaupunkivaltiomme kukoistaa kauniimpana ja voimakkaampana kuin koskaan. Yhdessä olemme rakentaneet vakaan, turvallisen paikan, jossa jokainen aamu tuo tullessaan paremman tulevaisuuden. Ja teidän ansiostanne, arvon juhlaväki, tiedän tuon tulevaisuuden olevan lähempänä kuin koskaan. Niinpä kehotan teitä kohottamaan lasinne. Valoisalle tulevaisuudelle ja yhtenäiselle Suomelle."

"Valoisalle tulevaisuudelle ja yhtenäiselle Suomelle!" aula toisti kuorossa.

Lauran olat nousivat ja laskivat syvän huokauksen voimasta.

"Hyvää itsenäisyyspäivää teille arvon juhlaväki. Jumalan siunausta", hän sanoi mikrofoniin, ennen kuin riensi portaat alas miehensä perään.

Kukaan ei tuntunut tietävän, tuliko tälle näytökselle taputtaa vai ei, joten aulaan laskeutui hiljaisuus, jonka kiusallisuutta oli vaikea armaalla suomen kielellä kuvailla. Jonkin aikaa kaikki olivat kuin ensimmäinen suunsa avaava joutuisi hirteen. Lopulta, mitä ilmeisemmin käskystä, pianon soittaja alkoi jälleen vasaroida koskettimia. Se otettiin ikään kuin kehotuksena olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja pikkuhiljaa elo palaili saliin, joskin jutustelun sävy oli korostetun hillitty.

Avustajien pöydässä ei puhuttu hetkeen käytännössä mitään. Mitä nyt joku pyysi ojentamaan hammastikut.

Sitten täysin varoittamatta, juuri kun Myräkkä alkoi vajota takaisin unen kaltaiseen tilaansa, yksi avustajista iski lasinsa pöytään.

"Naiset ja herrat, noita-akka poistuu!" 

Pöytä heräsi henkiin kuin taikaiskusta.

"Täh? Joko nyt?"

"Epäreilua, jos olisin tiennyt, että puhe on tänä vuonna noin lyhyt, en olisi veikannut puoli yhdeksää!"

"Missä muka? Minä en näe." 

Kun joku vastasi viimeisimpään kysymykseen viittomalla jonnekin vähän lavasta eteenpäin, hämmentynyt ja äkillistä ilmapiirinmuutosta suoraan sanottuna hieman hätkähtänyt Myräkkä tähyili muiden tapaan osoitettuun suuntaan. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti nähnyt mitään, mikä olisi voinut selittää pöytäseurueen sekoamisen. 

"Saatana. Joo, siellä se menee. Okei sitten! Kuka veikkasi lähimmäksi kymmentä yli kahdeksaa?" 

Mikä menee ja missä?

"Minä veikkasin viittä yli", Myräkän vieressä istuva Kuusisto sanoi siihen malliin kuin olisi ylittänyt maratonin maaliviivan ennen tovereitaan. Tämä julistus sai koko joukon jupisemaan kiukkuisesti.

"Vittu mikä yllätys! Joka vuosi!" 

"Minä sanon jälleen, että sinulla on epäreilu etulyöntiasema! Sinä käytännössä työskentelet Aarniotaipaleen kanssa! Tietysti sinä tiedät parhaiten!" pöydän toinen nainen valitti, saaden muutaman muun puolelleen.

Kuusisto ei ollut moksiskaan.

"Älkääs nyt. Itsepähän haluatte lyödä vetoa joka vuosi", mies puolustautui.

"Ensi kerralla pelataan sitten jostain muusta. Vaikka... en tiedä... Vuoriston mekon väristä", Kuusiston toisella puolella istuva mies puuskahti.

"Ja antaisimme sinulle ylivoiman? Paskat!" joku vastasi.

"Ja sitä paitsi tämä on perinne! Ei sitä voi muuttaa! Ja pitäähän Aarniotaipaleenkin nyt sentään jotenkin ottaa osaa juhlintaan! Muutenhan hän voisi yhtä hyvin jättää tulematta."

"Ömm... lyöttekö te Bertasta vetoa?" hämmentynyt Myräkkä kysyi.

Hänen vieressään istuva mies, joka oli siihen asti ollut kuin hänen vieressään ei olisi ollut tuolia lainkaan, innostui nyt kääntymään hänen puoleensa ilkikurisesti myhäillen.

"Katsomme kauanko hän tällä kertaa kestää oikeiden ihmisten keskellä. Ennätys oli varmaan... oliko se peräti kolme tuntia?"

"Ja vartti", joku korjasi.

"Niinpä olikin. Se oli historiallinen vuosi! Yleensä hän luikkii karkuun jo kahden tunnin sisällä. Ei kestä katsella - -", mies aloitti, saaden muut pöydässä virnistämään jo valmiiksi.

"Äh, hei tyypit", Kuusisto keskeytti hätäisesti. Hänen naamansa oli lehahtanut punaiseksi.

"Muistattehan te, että Myräkkä on Aarniotaipaleen avustaja?"

Tarinansa aloittanut mies jähmettyi paikoilleen Myräkkää tuijottaen ja koko pöytä noudatti hänen esimerkkiään. 

"Ah... öm... sehän... emmehän me tosissamme..." hän mutisi.

Myräkkä räpytteli hetken silmiään ja tyrskähti sitten.

"Ette kai te tosissanne luule, että pidän siitä saatanan eukosta? Tai edes siedän häntä?" 

Pöytäseurue vilkuili toisiaan yhä epävarmana, aivan kuin olisivat neuvotelleet, saattoiko Myräkkään luottaa.

"Äh, älkää viitsikö! Eihän se ämmä ole ihmistä nähnytkään!" hän naurahti ja viittoi kohti tarinansa keskeyttänyttä miestä.

"Mitä olit sanomassa?" 

"En minä tiedä onko se miten soveliasta... sinä tuskin haluat - -" toinen takelteli.

"Voi, sinulla ei ole hajuakaan, kuinka paljon minä haluan! Kerro pois! On jo aikakin, että joku muukin haluaa sanoa pari valittua sanaa", Myräkkä usutti.

Kun mies vielä epäröi, Myräkkä kumartui eteenpäin virnistäen. 

Tämä oli alkoholin jälkeen toisiksi paras keino unohtaa hetkeksi.

"Kerran minä laitoin hänen numeronsa hevosen myynti-ilmoitukseen ja hänelle soiteltiin koko viikonloppu. Hän oli raivona, olisittepa nähneet", Myräkkä kertoi.

Joku tyrskähti kuivakasti.

"Voin uskoa! Ihme sekopää koko narttu, raahautui kerran Kaupungintalon toiselle puolelle valittamaan myöhässä olevista papereista. Aivan kuin se ei olisi johtunut siitä, että hänen käsialansa on kuin hän ei olisi koskaan kirjaimia nähnytkään", Kuusiston vierustoveri avautui.

"Ainakaan sinä et joudu lukemaan hänen tekstejään tuntitolkulla päivittäin. Olen ollut näin lähellä heittää hänet alas ikkunasta jo kuukausia", Myräkkä sanoi sormet käytännössä yhdessä.

”Hei, onko hän tehnyt muillekin sen ’näen lävitsesi’ -jutun?” hän jatkoi.

Ympäri pöytää kuului kuivakoita hymähdyksiä.

”Viimeksi viikko sitten. Se on hänen lempi harrastuksensa heti mopilta näyttämisen jälkeen”, joku sanoi.

Myräkkä naurahti ja kääntyi takaisin vieressään istuvan miehen puoleen. Toinen näytti rennommalta nyt, kun Myräkkä ei ollut erityisesti laulanut rakkauslaulua työnantajalleen.

"Mitä olitkaan sanomassa?"

Toinen sipaisi sänkeään, haki hyväksyntää vierustoveriltaan, jonka nyökättyä hän virnisti Myräkälle. Hän vilkaisi nopeasti olkansa ylitse ennen kuin nojautui lähemmäksi.

"Okei, no. Tiedäthän sinä pormestarista ja Aarniotaipaleesta?" mies kysyi.

"Että hän oli Punavaaran avustaja? Joo, tiesin."

Jokin hänen sanoissaan sai miehen ja monet muut pöydässä hymähtämään. Mies nojautui vielä lähemmäksi, selvästi peläten ohikulkijoiden kuulevan.

"No sekin. Mutta heillä on suhde."

Nyt oli Myräkän vuoro naurahtaa ja vilkuilla ympärilleen. Kaikki kuitenkin vain hymyilivät tietäväisinä.

"Mitä?" hän ähkäisi.

Mies nyökytteli täpinöissään, kaikki epäilyksensä unohtaneena.

"Oli kuulemma jo kauan ennen kuin rouva Punavaara tuli kuvioihin."

"Siksi pormestari raukka sieti sitä kontrollifriikkiä kaikista oikuista huolimatta. Onhan se nyt helpompi jaksaa, kun saa kesken työpäivän", joku lisäsi.

"Akkahan meni siis kateudesta sekaisin, kun rouva Punavaara tupsahti Kaupungintalolle. Suuttui kovin, kun pormestari vaihtoi parempaan malliin eikä nainutkaan häntä", mies jatkoi.

"Ainakaan avioliiton muodossa", joku hörähti.

"Yrittää tietysti jatkuvasti liehitellä häntä takaisin, olet varmaan pistänyt merkille? On olevinaan niin mielin kielin. Hyvä kun ei kiipeä syliin kesken kokouksen. Ravasi yhteen aikaan jatkuvasti pormestarin huoneessa muka papereita tarkistuttamassa. Ei siellä kamalasti papereita tullut tarkistettua, sanokaa minun sanoneen. Teen töitä viereisessä huoneessa." 

Pöytäseurue hihitti kuin joukko kymmenenvuotiaita.

"Hän alkaa käydä aika epätoivoiseksi. Ei tunnu ymmärtävän, ettei ole muuta kuin satunnainen sivupala. Se on melkein surullista", pöydän toinen nainen sanoi.

"Äh, enemmän minä säälin pormestaria. Miettikää nyt, jos sellainen päästään vajaa haahka kuolaisi peräänne!" 

"Tai päällenne."

"Hyi saatana, kiitos mielikuvasta!"

"Itse puhuit siitä, kuinka he panivat pormestarin työhuoneessa! Ei sekään erityisesti ruokahalua herättänyt." 

"Tietääkö Laura?" Myräkkä keskeytti muiden riemun. Osittain, koska hänkään ei erityisemmin välittänyt saada näin paljoa informaatiota.

Hänen vieressään istuva mies vain kohautti olkiaan.

"Rouva Punavaara? Kai? Tai siis, kaikki tuntuvat tietävän. Olisi ihme, jos hän ei edes epäilisi." 

"Enpä tiedä, ehkä hänellä ei ole hajuakaan. En minä ainakaan olisi niin hyvää pataa miestäni jyystävän ämmän kanssa", toinen nainen huomautti.

"Jos haluatte asiantuntevan mielipiteeni, niin eivät he oikeasti edes tule toimeen. Rouva Punavaara taitaa tosissaan pelätä Aarniotaivalta", Kuusisto kertoi.

"Hän on monesti pyytänyt minua sovittamaan aikataulunsa niin, ettei se täsmäisi Aarniotaipaleen kalenteriin. Ja toisinaan kun Aarniotaival soittaa, hän käskee sanoa, ettei ole paikalla. Ja hän heittäytyy kauhean varovaiseksi aina, kun he ovat samassa huoneessa. Eikä mikään ihme. Aarniotaival osaa olla todella kammottava häntä kohtaan. Usuttaa häntä toimimaan tahtonsa mukaan ja jos hän yrittää sanoa vastaan, nousee kamala meteli. Tekee ihan pahaa katsoa sitä."

"Jep."

"Ja sitten vielä panee hänen miestään sivussa."

"Sääliksi käy."

"Niin. Aarniotaival on olevinaan kuin mikäkin nunna, mutta samalla tyrkyttää itseään naimisissa olevalle miehelle. Himokas huora se on."

"Maljat sille?"

"Todellakin."

"Hei, hei, hei, hei!" Kuusisto toppuutteli muita.

"Rahat ensin." 

Hänen käskynsä sai aikaan vastahakoista marinaa, mutta kun hän ei taipunut, väki alkoi kaivella seteleitä takkiensa sisätaskuistaan, joihin he olivat ne selvästi varta vasten varanneet.

"Saatanan kiskuri", joku jupisi työntäessään rahansa Kuusistolle.

"Äläs nyt. Ne menevät hyvään tarkoitukseen", Kuusisto myhäili ja nousi seisomaan setelitukut kourassaan.

"Lahjon tuon saatanan pianistin lopettamaan." 

"Äh, luojan kiitos", joku sanoi, eikä hiljaa pöytää tuijottava Myräkkä voinut muuta kuin olla samaa mieltä.

"Aiotko soittaa?" herra Miksitissisiovatisommatkuinminulla kysyi.

"Tietysti." 

Valitettavasti muutaman minuutin kuluttua alkavaa hitusen epävireistä Finlandia-hymniä oli mahdoton olla kuulematta, kun piano seisoi käytännössä heidän pöytänsä vieressä. Soitto kuulosti samalla tavalla katkonaiselta ja epävarmalta, kuin vasta lukemaan oppinut lapsi tekstiä ääneen tavatessaan. 

Avustajia soitto näytti kaikesta huolimatta viihdyttävän ja he alkoivat pian huudella ystävälleen ylitseampuvan kannustavia kommentteja, tyystin unohtaen aikaisemman keskustelun.

Myräkkä seurasi menoa hetken, mutta tähysti sitten lavan suuntaan.

Pormestarin kyljessä kiinni istuva Laura hymyili aurinkoisesti kaikille, jotka sattuivat kävelemään ohitse, aivan kuin hänen miehensä ei romahtaisi lattialle heti, jos hän edes liikahtaisi. Robin huojui vaimoaan vasten ja kumosi parhaillaan uutta lasillista kurkkuunsa. Hänen toinen kätensä oli yhä kipsattu. 

Lauran hymy näytti Myräkän silmissä onnettomammalta kuin milloinkaan. 

Myräkkä puri hammasta, kaatoi lasinsa täyteen pöydällä olevasta pullosta ja seurasi armaan pormestarin esimerkkiä kippaamalla sen suuhunsa. 

Kommari - Pihlaja

 

"O-otatko rinkelin?" hän kysyi.

Pihlaja kohautti olkiaan ja nyökkäsi, kuin sanoakseen "miksipä ei". 

Kun hän tajusi Riitasoinnun ottavan leivonnaisen tiskillä olevasta vitriinistä, hän alkoi kaivella laukkunsa pohjaa ja antoi rinkeliä ojentavalle Riitasoinnulle muutaman roposen. Sitten hän puolitti rinkelin ja tunki toisen palan Riitasoinnun kouraan.

"Ti-tiedätkö", Riitasointu sanoi istuutuessaan takaisin Pihlajan viereen.

"Jos vain ma-maksaisit kah-kahvista, sinun ei tar-tarvitsisi seisoa sateessa."

Pihlaja pyöräytti silmiään ja tunki rinkelin palan suuhunsa.

 

Pidän sateesta.

 

 "O-okei." Riitasointu ei edes yrittänyt peitellä hymyään.

Pihlaja mulkaisi häntä, mutta ei onnistunut näyttämään erityisen kiukkuiselta.

He istuivat hetken hiljaa ja söivät rinkelin puolikkaitaan. Kello näytti vähän yli seitsemää. Sade oli tyyntynyt satunnaiseksi tiputteluksi, ja läpitunkeva pimeys laskeutui parhaillaan kadulle.

Riitasointu tiesi, että hänellä olisi vielä töitä tehtävänä, mutta päätti voivansa lykätä niitä hetkisen. Heitettyään viimeisen rinkelin palan suuhunsa Pihlaja etsi jälleen tyhjän sivun vihostaan. Hän vilkaisi Riitasointua muutaman kerran selkeästi epäröiden, ennen kuin näytti viestinsä.  

 

Haluatko että opetan sinut viittomaan nimesi?

 

Pihlaja hymyili toiveikkaasti odottaessaan vastausta, ja kun Riitasointu nyökkäsi, hän näytti siltä, ettei välttämättä pystyisi pitelemään kynää kädessään.

Riitasointu alkoi saada sellaisen kuvan, ettei Pihlaja juuri puhunut ihmisille. Se kävi järkeen, jos hän kerta oli töissä tehtaalla. Riitasointu muisti olleensa yksi Koiviston Paperin harvoista lukutaitoisista työntekijöistä.

Hän seurasi, kuinka toinen alkoi tohkeissaan suttaamaan jotain vihkoonsa. Kun hän antoi Riitasoinnun lukea sanottavansa, hänen käsialansa oli yhtäkkiä suttuinen ja hätäinen.

 

Nimet viitotaan kirjain kerrallaan. Näytän sinulle.

 

Riitasointu nyökkäsi intoa puhkuvalle Pihlajalle, joka laski kirjasensa alas saadakseen kätensä vapaiksi. Varmistettuaan Riitasoinnun seuraavan hän alkoi taivuttaa kättään nopeasti eri asentoihin.

Riitasointu katsoi vierestä suu raollaan. Aluksi hän yritti painaa eleet mieleensä, mutta aina seuraavan viittoman kohdalla hän unohti edellisen.

Kun Pihlaja oli valmis, hän katsoi Riitasointua melkein kuin odottaen, että toinen olisi nyt oppinut tavaamaan nimensä hänelle.

"Öh..." Riitasointu äännähti.

"N-näytätkö uudestaan?" 

Pihlaja nyökkäsi ilmeisesti ymmärtäen yskän. Hän nosti oikean kätensä etusormen ja keskisormen ylös ristiin ja laittoi peukalonsa muiden sormien päälle. Toisella

kädellään hän viittoi kohti Riitasointua, joka tajusi pian miehen kehottavan häntä tekemään perässä.

Pihlaja odotti kärsivällisesti, kunnes hän sai kätensä väännettyä kutakuinkin oikeaan asentoon. Sitten mies laski sormensa alas ja nosti vuorostaan pikkurillinsä ylös, odottaen jälleen, että Riitasointu tekisi perässä. Niin he kävivät läpi yksi kerrallaan yhteensä kahdeksan eri viittomaa. Lopuksi Pihlaja viittoi hänen nimensä kerran hieman nopeammin: "r-i-i-t-a-s-o-i-n-t-u".

Hän nyökkäsi kannustavasti Riitasoinnulle merkiksi siitä, että olisi hänen vuoronsa kokeilla.

"Okei... ömm..." Riitasointu mutisi.

"r-i-i... Mikä o-olikaan seu-seuraava?"

Pihlajaa hänen kömpelyytensä näytti huvittavan suuresti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja nosti peukalonsa ja etusormensa pystyyn.

"r-i-i-t... ti-tiedätkö, ka-kaverini sanoo minua va-vain Riidaksi, ehkä - -"

Pihlaja pudisti reippaasti päätään.

 

Ei koko nimi. Vähän haastetta peliin.

 

"Hy-hyvä on", Riitasointu sanoi, vaikka tässä olikin hänestä jo enemmän kuin tarpeeksi haastetta.

 Hänestä tuntui, että toinen vain halusi nähdä hänen tuskailevan viittomien kanssa.

"r-i-i-t..." hän katsoi Pihlajaa kysyvästi.

"a", mies avitti.

"r-i-i-t-a. M-miksi mi-minulla on näin pi-pitkä nimi?"

 Pihlajaa alkoi selvästi naurattaa.

 

Siinä oli jo puolet :D Voin piirtää sinulle viittomat?

 

"O-okei. Käy", Riitasointu sanoi.

Pihlaja selasi vihkoaan eteenpäin, ilmeisesti etsien keskiaukeamaa. Oikealle sivulle päästyään hän alkoi piirtää niin keskittyneen näköisenä, että olisi luullut hänen purkavan pommia. Muutaman minuutin kuluttua hän vilkaisi pahoittelevasti Riitasointua ja avasi vihon aikaisemmalta sivulta.

 

Muistin juuri etten osaa piirtää. Tässä menee hetki.

 

"E-ei se mitään. Mi-minä siistin sil-sillä aikaa vähän", Riitasointu sanoi.

Pihlaja vetäisi henkeä ja painoi käden rinnalleen.

 

Mitä enkö minä mopannutkaan tarpeeksi hyvin???

 

"Tietysti mop-moppasit. Mut-mutta tiski on y-yhä saastainen", Riitasointu sanoi.

Pihlaja palasi piirustuksensa pariin ja Riitasointu alkoi hinkata epäilyttävää tököttiä irti puupinnasta.

Kommari - Berta ja Laura

 

Myräkkä oletti kyseessä olevan lisä hänen alati kasvavaan työvuoreensa ja olikin jo työntämässä sitä syrjään, kun hoksasi oman nimensä kirjoitettuna kauniilla, koukeroisella käsialalla kirjekuoren etumukseen, Heinolan vaakunalla varustetun sinetin alle. Hän oli aikeissa repäistä kuoren auki, mutta samassa Berta työnsi tuolinsa taaksepäin ja saapasteli hänen pöytänsä luokse. Myräkkä ei ollut varautunut esittämään näin lyhyellä varoitusajalla, että olisi käyttänyt viimeiset neljä tuntia johonkin. Hän ennätti ainoastaan iskeä kynänsä paperiin ja kirjoittaa "politiikka", ennen kuin vanhempi nainen seisoikin jo hänen yllään kuin matkamiestä vaaniva korppikotka. Mutta sen sijaan, että olisi sanonut jotain Myräkän haparoivasta pelastautumisyrityksestä, Berta pyöritti ulkomuistista numeron puhelimeen ja nosti luurin korvalleen. Hän odotti kengänkärjellä lattiaa koputellen, eikä näyttänyt kiinnittävän huomiota Myräkän kangistuneeseen tuijotukseen.

"Kuusisto? Onko Laura siellä?" Berta sanoi.

"Pyytäisitkö hänet puhelimeen? Haluan vaihtaa sanasen."

Muutaman sekunnin oli hiljaista. Sitten Bertan korvaa vasten olevasta luurista kantautui tutulla äänellä esitetty tervehdys.

"Laura. Kyllä, sain sen juuri", Berta sanoi ja nosti kädessään pitelemäänsä sinetöityä kirjekuorta.

"Soitin ilmoittaakseni, etten tule paikalle."

Myräkkä ei voinut olla kuulematta, kuinka ääni linjan toisessa päässä sai maanittelevan sävyn. Berta pyöräytti silmiään.

"Tiedän, tiedän. Mutta työväenliitto haluaa minut omiin juhliinsa, kutsut jaettiin jo puolitoista viikkoa sitten. Mitä? Tietysti minä tiedän, että se on joka vuosi samaan aikaan, mutta en minä varaa koko päivää sitä varten. Saisit postittaa kutsut aikaisemmin, jos kerta mielit nähdä minut siellä", nainen sanoi ja hiljeni kuunnellakseen saamaansa vastausta.

"En minä välitä mitä mieltä he minusta ovat. Mielestäni olen jo suosittu, minut on kutsuttu kahteen juhlaan, joista kumpaankaan en edes halua. Moneenko juhlaan sinut o - - Tietenkään en halua tulla, miten se voi yllättää sinut joka vuosi?" 

Lauran vaimea ääni puhua pälätti lähes minuutin, kunnes Berta nosti toisen kätensä, aivan kuin kerroksen vastakkaisella puolella oleva nainen olisi voinut nähdä tämän hiljaisuutta pyytävän eleen.

"Hyvä on, hyvä on. Mutta minä vain pistäydyn ja ohitan jonon. Aivan varmasti ohitan. Miksi minä haluaisin jonottaa näkemään samoja ihmisiä, joita jaksan vain vaivoin katsella joka päivä?" nainen sanoi.

Laura vastasi jotain lyhyesti.

"Sitä minäkin. Nyt minun pitää - - mitä? En minä tiedä, samat vaatteet kuin viime vuonna ja sitä edellisenä. Miten niin? Älä viitsi olla kuin jossain olisi yhä punaiset vaatteet kieltävä lakipykälä", Berta sanoi tuskastuneena.

"En minä välitä, millaisen vaikutelman se antaa, etkö kuullut, kun sanoin ettei minua kiinnosta, mitä he minusta ajattelevat?" 

Tämä innosti Lauran uuteen puheeseen, jota Berta yritti turhaan keskeyttää useaan otteeseen sellaisilla lausahduksilla kuin "Mistä lähtien se muka on ollut mummoväri" ja "Minun puolestani se saa symboloida vaikka Makkosen viiksikarvoja".

Keskustelua seurailleen Myräkän mielenkiinto heräsi. Hän laski kynänsä pöydälle ja repäisi nimellään varustetun kirjekuoren auki.

 

 

Teidät on kutsuttu juhlimaan Suur-Suomen satavuotista taivalta Kaupungintalon itsenäisyyspäivän juhliin 6.12.2017.

 

Ovet aukenevat kello 19.30.

Vieraiden odotetaan pukeutuvan juhlapukuihin ja kunniamerkkeihinsä.

Ilmoitattehan välittömästi, mikäli ajankohta ei sovi Teille.

Kutsu ja henkilöllisyystodistus näytettävä ovella.

 

Pormestari Punavaara puolisoineen

 

Myräkkä luki viestin vielä kerran epäuskoisesti läpi. Sitten hän tarkisti nimensä revitystä kuoresta ja luki tekstin uudestaan. 

Yhtäkkiä Myräkkä unohti missä oli ja kenen kanssa. Hän nojasi eteenpäin niin nopeasti, että pöytä heilahti. 

Berta oli juuri saanut tarpeekseen Lauran puhetulvasta. Hän painoi kätensä naamalleen, eikä noteerannut Myräkän yritystä saada hänen huomionsa.

"Äh, hyvä on. Tiedätkö mitä: valitse sinä jotain. Mutta ei mitään missä on kummallisia röyhelöitä tai solisluiden alapuolelle ulottuva kaula-aukko, onko selvä? Enkä halua mekkoa", hän sanoi.

Laura tirskahti linjan toisessa päässä ja sai Bertan puuskahtamaan.

"Koska kolmenkymmenen jälkeen mekkoa käyttävät vain sirkuspellet ja ilotytöt. Sinäkö? Ilotyttö."

"Berta, hei", Myräkkä yritti pistää väliin.

Berta oli kuin ei kuulisikaan.

"Ja turha hankkia mitään ylimääräistä härpäkettä hiuksiini. Mikä? Kyllä Laura, se on ylimääräinen härpäke, mitä sinä oikein oletit?"

"Berta, pst."

"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään kuudentoista tapaamisessa. Ei, et todellakaan ota mitään mallistoja mukaan, meidän täytyy keskittyä - - Laura?" Berta odotti huultaan purren vastausta, mutta toinen oli ilmeisesti katkaissut puhelun. Hitusen loukkaantunut sävy eleissään hän napautti luurin alas ja lähti omalle pöydälleen välittämättä hänelle huitovasta Myräkästä.

Kommari luku 3

Ensimmäinen ajatus, joka pälkähti Myräkän päähän hänen avatessaan silmänsä, oli: jumalauta, autossani on vieras mies.

Hän nousi hitaasti sängystään, johon oli lopulta kömpinyt illan päätteeksi. Myräkkä olisi antanut mitä tahansa, jotta hänen ei olisi tarvinnut mennä autolleen tarkistamaan, oliko mies vieläkin siellä. Jos toinen yhä nukkuisi auton penkeillä, Myräkän olisi keksittävä, mitä tekisi hänelle. Jos miestä ei näkyisi missään, olisi syytä alkaa pelätä, että tämä vaanisi jossain nurkassa kirveen kanssa. Täysin tasapainoiselta ei hevostaan erittäin intohimoisesti etsinyt muukalainen nimittäin ollut vaikuttanut.

Myräkkä yritti tihrustaa ikkunastaan ulos parkkeerattua autoa, mutta näin kaukaa oli mahdotonta sanoa, makasiko joku takaistuimilla vai ei. Niinpä hänen ei auttanut muuta kuin vetää ohut takki yöpukunsa päälle, laittaa maailman rumimmat leopardikuosiset kumisaappaat jalkaan, napata yhä oven vieressä lojuva kivääri kainaloon ja lampsia pihalle.

Hän lähestyi autoa hitaasti, ja tarpeeksi lähelle päästyään hän kurkisti ikkunasta sisään. Mies makasi vatsallaan takapenkillä.

Helvetti.

Hetken mietittyään Myräkkä päätti avata auton oven. Mies ei havahtunut lukon päästämään naksahdukseen.

"Hei. Hei, ööö... hevospoika", Myräkkä sanoi.

Ei mitään.

Tuijotettuaan miestä hetken Myräkkä uskaltautui tökkäämään häntä kiväärin perällä. Mies ei vieläkään reagoinut.

Oliko hän kuollut? Luojan kiitos, se ratkaisisi kaikki Myräkän ongelmat. 

Myräkkä kiersi auton toiselle puolelle ja avasi oven miehen pään puolelta. Hän kumartui, tarttui tätä olkapäistä ja oli nostamassa, jotta voisi tarkistaa, oliko mies hengetön. Kesken toimenpiteen toinen kuitenkin sävähti, henkäisi, nosti katseensa, huomasi Myräkän ja kirkaisi. Myräkkä säikähti toisen huutoa, päästi irti (minkä seurauksena mies romahti takaisin naamalleen), kavahti kauemmaksi ja löi päänsä kipeästi auton kattoon.

"Helvetin saatana!" Myräkkä kirosi ja astui taaksepäin päätään hieroen.

Mies kohottautui käsiensä varaan ja katsoi Myräkkää ilmeisen ärtyneesti.

"Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?" mies tiukkasi.

"Tarkistin, oletko elossa. Vastaus on näemmä kyllä", Myräkkä murahti kiukkuisesti.

"Ikävää tuottaa pettymys", mies sanoi ja irvisti.

Hän näytti yhä epäluonnollisen kalpealta ja tuskaiselta. Hänen kasvonsa olivat naarmuilla, ja hänellä näytti olevan hieman hankaluuksia tarkentaa katseensa Myräkkään. Hän tuijotti Myräkkää hetken hiljaisena. Sitten hän näytti hoksaavan Myräkän olalla nahkaremmistä roikkuvan kiväärin, ja hänen ilmeensä vakavoitui.

"Aiotko ampua minut?" hän kysyi levottomana.

"Ehkä. Harkitsen vielä", Myräkkä murahti.

Todellisuudessa hän tiesi, ettei hän ampuisi yhtään mitään. Hän oli käyttänyt kivääriään viimeksi lähes vuosi sitten, kun karhu oli eksynyt hänen pihalleen. Muutama varoituslaukaus oli onnistunut ajamaan eläimen pois. Harmi, ettei sama toiminut ihmisten kanssa.

Muutenkin Myräkkä oli nähnyt sen verran vaivaa saadakseen miehen tänne asti, ettei ollut päästämässä toista päiviltään. Hänestä oli kuitenkin hyvä idea pitää mies varpaillaan, jotta toinen ei heittäytyisi hankalaksi. Hänen yrityksensä esittää pelottavaa kariutui kuitenkin välittömästi, kun mies yhtäkkiä parahti kivusta. Myräkkä tajusi kumartuvansa huolestuneena hänen ylleen.

"Pystytkö seisomaan?" hän kysyi.

Haavoittunut irvisti kivusta, mutta nyökytteli silti.

"Joo. Joo, uskon niin", hän sanoi epävarmasti.

"Okei. No, minä autan sinut ulos. Katsotaan sitten", Myräkkä vastasi ja hetken epäröityään tarttui miestä kainaloista ja kiskoi hänet ulos autosta.

Kalpea ja tutiseva mies pysyi hetken pystyssä. Hänen ohut, maastonvihreä takkinsa oli yhä osittain kostea, ja hän näytti Myräkästä hieman erityisen surkealta, juuri kuoriutuneelta linnunpojalta. Lähes välittömästi Myräkän päästettyä irti mies menetti tasapainonsa. Hän huitoi ilmaa epätoivoisesti käsillään, mutta se ei juuri auttanut. Myräkkä ei ehtinyt tarttua uudestaan kiinni, ennen kuin mies jo kaatuikin päistikkaa maahan kimeän huudon saattelemana. 

"Okei. Jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä ole ihan heti kävelemässä mihinkään", Myräkkä totesi auttaessaan ruohoa suustaan pärskivän miehen jaloilleen. Tällä kertaa hän myös piti toisesta kiinni ja antoi vieraan miehen käytännössä roikkua hänen takistaan. Mies oli häntä lähes päätä lyhyempi (kuten suurin osa ihmisistä), joten Myräkkä ei horjunut hänen painonsa vuoksi.

"Oletko yhä varma, ettet halua sairaalaan?" Myräkkä varmisti toivoen, että mies oli vain houraillut eilen.

"Olen", kuului silti napakka vastaus.

Muistuttaessaan itselleen, kuinka kauhuissaan oli ollut vieraasta autossaan ja varoitellessaan itseään idean surkeudesta, Myräkkä raahasi miehen kuistilleen. Hän jätti värisevän potilaan nojaamaan vasten talon seinää siksi aikaa, kun hän yritti saada jäykän lukon auki. Avaimen kanssa taistellessaan hän vilkuili aina välillä miestä, joka puolestaan tuijotti vuoroin Myräkkää ja vuoroin hänen olallaan keikkuvaa kivääriä. Hän näytti olevan tilanteesta aivan yhtä kauhuissaan kuin Myräkkäkin. Myräkkä ei todellakaan halunnut sekopäätä taloonsa, eikä sekopää selvästikään myöskään pitänyt ideaa erityisen hyvänä. Silti kun ovi oli avautunut äänekkäästi valittaen, Myräkkä antoi jälleen miehen ottaa tukevan otteen hänen takistaan ja auttoi toisen sisälle. Hän talutti nilkuttavan vieraansa sohvalle, johon mies lyyhistyi välittömästi.

Tietämättä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä, Myräkkä jäi vaivaantuneena seisomaan sohvan viereen. Mies katseli hermostuneena ympärilleen asuntoa arvioiden. Hän näytti rentoutuvan hieman, kun missään ei näkynyt lisää aseita. Mutta todenteolla hänen ilmeensä kirkastui vasta, kun hän huomasi keittiön asunnon perällä.

"Onko sinulla ruokaa?" hän kysyi kiihkeästi ja katsoi Myräkkää silmät suurina, innostuneena kuin pieni lapsi.

"Öh... joo. Meinasitko, että olen elänyt täällä ilman?" Myräkkä vastasi tylysti, mutta huokaisi sitten.

"Haluatko sinä sitten jotain?"

Kävi ilmi, että hänen vieraansa halusi kirjaimellisesti kaikkea mahdollista. Myräkkä kiikutti hänelle suurin piirtein kaiken munakkaasta aina pakastettuun hirvenlihaan ja katsoi sitten lievän kuvotuksen vallassa, kuinka mies sulloi kaiken suuhunsa. Kuka tahansa muu olisi oksentanut syödessään tuollaisella vauhdilla, mutta selvästi kauan nälkää nähnyt vieras ei vaikuttanut olevan moksiskaan. Hän pysähtyi ainoastaan onkimaan jotain pois suustaan ja mulkaisemaan Myräkkää.

"Munakkaassa on kananmunan kuorta", hän sanoi.

"Anteeksi kamalasti. Haluaako prinsessa vittu rahat takaisin?" Myräkkä sanoi kuivakasti, mutta ei saanut vastausta, sillä mies jatkoi ruuan hotkimista eikä luultavasti edes kuullut hänen kommenttiaan.

Lähinnä koska ei kestänyt katsoa sellaista sikailua, Myräkkä kävi penkomassa kaappeja, kunnes löysi paksua, mutta ikivanhaa sideharsoa ja jonkinlaisen ensiapupakkauksen. Hän palasi olohuoneeseen ja heitti viimeisiä lakkahillon rippeitä leivänkannikalla onkivaa miestä siderullalla päähän.

"Tee sille haavallesi jotain. Se näytti aika pahalta. Likainen kangasriekale ei varmaan tee sille hyvää", Myräkkä kehotti, kiskoi asunnon nurkasta ylimääräisen antiikkituolin sohvan eteen ja istui alas.

Hänen katsellessaan mies kääri lahkeensa ylös paljastaen jälleen lihassaan ammottavan haavan. Hän repäisi vanhan siteen pois ja alkoi kääriä uutta tilalle kivusta irvistäen. Myräkästä jalka näytti turvonneelta, vaikka ei hän lääkäri ollutkaan.

"Onko se tulehtunut? Mitä luulet?" hän kysyi.

"En ole varma. Olen yrittänyt pitää sen puhtaana, mutta... en tiedä. Ehkä. Kipeä se ainakin on", kuului epävarma vastaus.

"Okei. Öö..." Myräkkä mutisi ja penkoi ensiapulaukkua. Hän tiputteli lattialle kasan laastareita ja yksittäisiä pillereitä, joiden käyttötarkoituksesta ei ollut varma. Lopulta hänen käteensä osui pieni pahvinen paketti.

"Tässä on ainakin jotain tulehduskipulääkkeitä. Ehkä ne auttavat. Niiden nimessä on kuitenkin sana tulehdus. Ja pahimmillaankin ne kuitenkin vain lieventävät kipua. Kai", Myräkkä sanoi ja heitti paketin sidettä solmivalle miehelle.

"Oletko sinä jotenkin sairas? Ei pahalla, mutta näytät hukutetulta rotalta", hän jatkoi.

"Kiitos, mutta ei. Tämä on vain uupumusta ja nälkää. Ja ehkä minulla on pikku flunssakin", mies vastasi.

"Ja jalastasi puuttuu pala", Myräkkä täydensi ja hinasi tuoliaan hieman lähemmäksi.

Mies ei vaivautunut vastaamaan vaan tutki hetken lääkkeiden pakkausta, nyökkäsi hyväksyvästi ja heitti kaksi pilleriä suuhunsa.

"Kauanko olet ollut liikkeellä?" Myräkkä kysyi.

Mies kohautti olkiaan.

"En ole ihan varma. Kolmisen viikkoa, ehkä", hän sanoi.

Myräkkä oli arvannut toisen kulkeneen pitkään, mutta oli silti yllättynyt.

"Kävellen?"

"Ei. Hevosella. Etkö sinä kuuntele yhtään?" 

Hienoa. Taas tämä sama paasaus alkaisi.

Tällä kertaa mies ei kuitenkaan alkanut puhua hevosestaan vaan katsoi Myräkkää arvioiden.

"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

"Myräkkä."

"Mikä?"

"Myräkkä."

"Myräkkä?"

"Niin."

Mies aukoi suutaan hetken.

"Ei se edes ole nimi", hän sanoi.

Myräkkä virnisti. Hän oli tottunut tuohon reaktioon, mutta se huvitti häntä silti joka kerta yhtä paljon.

"On se minulle", hän totesi.

Mies pudisti päätään.

"Ei se voi olla sinun oikea nimesi", hän sanoi.

"No, kukas itse olet?" Myräkkä kysyi ennen kuin väittely ehti jatkua.

Mies tuijotti häntä hetken.

"Petri", hän sanoi lopulta, sellaisella äänensävyllä, josta oli mahdotonta olla kuulematta valhetta.

"Älä helvetissä", Myräkkä tyrskähti.

"Et sinä ole Petriä nähnytkään. Olet ehkä kaikista epä-Petrein ihminen, jonka olen koskaan tavannut", hän sanoi.

"Miksi sinä voit olla Myräkkä, mutta minä en voi olla Petri?" mies tivasi.

"Koska minä en edes yritä peitellä, etten halua sinun tietävän nimeäni. Mutta sinä yrität valehdella", Myräkkä vastasi ja nojautui eteenpäin.

"Joten mikä sinun nimesi on?" hän kysyi.

"Petri", mies toisti kiukkuisesti.

Myräkkä tuhahti turhaantuneena. Hän halusi todellakin tietää, kenet oli taloonsa päästänyt.

"Hyvä on. Kutsun sinua sitten Hevospojaksi", Myräkkä sanoi.

"Minun nimeni on Petri!" mies tulistui.

"Eikä ole", Myräkkä vastasi.

"Mistä sinä tiedät? Miksi minä valehtelisin?" toinen kysyi.

"Ah, enpä tiedä. Ehkä koska olen nähnyt tuollaisen haavan ennenkin ja tiedän sen tulleen poliisin luodista", Myräkkä totesi.

Se vähäinen väri, jonka syöminen oli nostattanut, valahti pois miehen kasvoilta. Hän tuijotti Myräkkää suu auki, ja Myräkkä tuijotti tyynesti takaisin. Noin puoli minuuttia oli hiljaista.

"Voiko sen oikeasti nähdä haavasta?" mies kysyi lopulta hyvin käheällä äänellä.

Myräkkä hymyili ilottomasti.

"Ei. Mutta kiitos kun vahvistit teoriani", hän sanoi.

Miehen kasvot punehtuivat kiukusta ja hän yritti selvästi keksiä jotain sanottavaa. 

"Okei, Hevospoika. Nyt saat luvan kertoa kaiken", Myräkkä sanoi.

Mutta Hevospoika ei kertonut. Hän tuijotti Myräkkää suu kireänä viivana ja kulmat kurtussa, aivan kuin pikkulapsi, joka kieltäytyi syömästä. Myräkällä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään. Hän istui kärsivällisesti ja tuijotti Hevospoikaa hymyillen toisen äärimmäisen vihaiselle ilmeelle. Hänen sisällään kuitenkin myllersi. Hän oli ottanut rikollisen taloonsa. Tämä ei voinut olla turvallista sitten millään tavalla. 

Hänen olisi saatava tietää, mitä hänen vieraansa oli tehnyt saadakseen luodista. Poliisit tuntien kyse saattoi olla mistä tahansa aina taskuvarkaudesta sarjamurhaan riippuen siitä, mistä kaupunkivaltiosta mies tuli. Myräkkä ei ollut tyhmä, ainakaan omasta mielestään. Hän tiesi, ettei tähän mieheen ollut luottamista. Hänen pitämisensä talossa päättyisi mitä luultavimmin huonosti.

Hetken päästä alkoi näyttää pahasti siltä, että Hevospoika oli tullut kiukusta mykäksi. Myräkkä päätti esittää apukysymyksiä, jotta totuuden kertominen sujuisi nopeammin.

"Onko poliisi perässäsi?" hän kysyi.

Mies puri huultaan selvästi haluttomana vastaamaan kysymykseen. Lopulta hän kuitenkin pudisti hieman päätään.

"Entä jokin outo rikollisliiga? Kultti kenties?" Myräkkä kysyi.

Hevospoika mulkaisi häntä vihaisesti. 

"Ei", hän ärähti.

"No, mitä sitten tapahtui? Huvikseenko he sinua ampuivat?" Myräkkä murahti.

"Se... se oli jonkinlainen väärinkäsitys", Hevospoika vastasi.

Myräkkä naurahti kuivakasti. Hän ei uskonut miehen puheita hetkeäkään. Hän tunnisti huonon valehtelijan, kun sellaisen tapasi.

"Juu, niin tietysti. Ja sitten päätit lähteä väärinkäsitystä karkuun kolmen viikon hevosvaellukselle. Enpä usko", hän sanoi.

Mies mulkoili häntä ja korjasi jalkansa asentoa.

"Entä sinä sitten?" hän kysyi kivusta irvistäen.

"Asut keskellä metsää täysin yksin, mökissä jota ei edes ole merkitty karttaan ja kutsut itseäsi Myräkäksi. Ei sekään normaalia ole." Hevospoika jatkoi.

"Normaalimpaa kuin ohikulkijoiden pysäyttely metsätiellä ja heidän autojensa päälle kiipeäminen", Myräkkä sanoi tuhahtaen.

"Ja ehkä minä vain pidän luonnon rauhasta. Ja sitä paitsi me emme olleet puhumassa siitä. Me olimme puhumassa sinusta ja siitä, kuinka - -" Myräkän lause katkesi, kun talon täytti terävä pirinä. Hevospoika hätkähti ja vilkuili vauhkona ympärilleen. Myräkkä sen sijaan nousi murahtaen seisomaan ja osoitti sohvalla makaavaa miestä.

"Tämä ei ollut sitten tässä", hän sanoi ennen kuin kiepahti ympäri ja marssi makuuhuoneeseensa. Pienen nuhjuisen tilan nurkassa olevan yöpöydän päällä pirisi musta lankapuhelin. Myräkkä käveli sen luokse ja nosti luurin korvalleen. 

"Haloo?" hän sanoi.

Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista. Myräkkä tunsi pienen levottomuuden heräilevän sisällään. Hänelle ei kovin usein soitettu. Oikeastaan hänelle soitettiin hyvin harvoin. Niin harvoin, ettei hänestä oikeastaan tuntunut luontevalta pitää luuria kädessään.

Hän kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla oli hänen numeronsa. Kuka tahansa heistä soittikin, saattoivat uutiset olla joko erittäin hyviä tai erittäin huonoja. Mitä luultavimmin erittäin huonoja. Oikeastaan todennäköisyys siihen, että joku vaivautui soittamaan hänelle kertoakseen hyviä uutisia, oli minimaallinen, suorastaan mikroskooppinen. 

Lopulta hän kuuli jonkun vetäisevän henkeä. Sitten alkoi loputon puhetulva.

"Hei! Koiviston paperista hyvää päivää! Haluaisin ilmoittaa uudesta alennuksestamme! Tällä viikolla voit saada--" 

Myräkällä napsahti. Tavallaan hän oli helpottunut, mutta toisaalta hän oli vihainen. Hänen oli silmänräpäyksen ajan annettu tuntea pelonsekaista toivoa.

"JUMALAUTA! KUINKA SAATANAN MONTA KERTAA MINUN ON KIELLETTÄVÄ SOITTAMASTA? MINÄ EN TARVITSE SITÄ TEIDÄN PASKAPAPERIANNE! EN TIEDÄ, KUKA ON ANTANUT TEILLE NUMERONI, MUTTA VOITTE VITTU SOITTAA VAIKKA HÄNELLE! HANKI OIKEA TYÖ!" Myräkkä karjui miehen puheen päälle ja läimäisi luurin kiinni.

Hän jäi hetkeksi seisomaan puhelimen eteen, osittain odottaen, että se pärähtäisi jälleen soimaan.

Hän ei olisi pannut pahakseen. Tuntui välillä ihan hyvältä päästellä höyryjä.

Puhelin pysyi kuitenkin vaiti. 

Myräkkä kääntyi ympäri hitusen pettyneenä ja rymisteli takaisin olohuoneeseen, jossa häntä odotti kauhusta kankea Hevospoika. Myräkän huuto oli ilmeisesti säikäyttänyt hänet.

"Koiviston vitun paperi", Myräkkä murahti ja heittäytyi takaisin tuoliin istumaan.

"Soittavat kerran parissa kuukaudessa, en tiedä miksi. Ei suurin piirtein kellään Suomessa ole puhelinta. Luulisi, ettei tuollainen mainonta kannata. Aluksi se oli huvittavaa, nyt se vain vituttaa. Pari vuotta sitten jopa tilasin heiltä paketin paperia Jokikylään, kuvittelin sen lopettavan puhelut. Paketti ei koskaan tullut perille, ja pian he olivat taas soittamassa", Myräkkä selitti ja huokaisi dramaattisesti.

"Jonain päivänä minä etsin sen pahuksen paperitehtaan ja poltan sen maan tasalle." 

Hevospoika katsoi häntä suu raollaan ja silmät suurina. Hän kohottautui istumaan ja kurtisti kulmiaan.

"Onko sinulla puhelin?" hän kysyi.

"Joo", Myräkkä vastasi.

Yhtäkkiä mies näytti unohtaneen saaneensa luodista jalkaan. Hän oli jo puolimatkassa pois sohvalta, ennen kuin pysähtyi. Hän katsoi silmät kirkkaina kohti makuuhuonetta.

"Voisinko soittaa yhden nopean puhelun?"  Myräkän ei tarvinnut edes miettiä vastausta.

"Et todellakaan", hän sanoi.

Innostus katosi Hevospojan naamalta. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi Myräkkää kuin kielto olisi ollut täysin kohtuuton.

"Mitä? Miksi? Ei siinä kauaa menisi." 

"En minä aio antaa sinun soittaa rikostovereillesi ja ohjata heidät tänne", Myräkkä vastasi.

Hevospoika näytti nyrpeältä.

"Miten minä edes tekisin sen? 'Hei, kaverit tulkaa tänne mökkiin keskellä metsää' vai?" hän sanoi.

"Vaikka", Myräkkä sanoi.

Mies tuijotti häntä selvästi hyvin turhaantuneena. Hän painoi päänsä käsiinsä ja mutisi hiljaa jotain hyvin epäselvää. Sitten hän huokaisi ja katsoi jälleen Myräkkää.

"Okei... Myräkkä. Ymmärrän huolesi, mutta - -"

"Vastaus on yhä ei." 

"Äh, älä viitsi!" Hevospoika ärähti.

"Kyllä taidan viitsiä. Minun taloni, minun sääntöni", Myräkkä totesi.

Mies sulki raollaan olleen suunsa ja näytti jälleen hivenen varautuneelta.

Pidätkö sinä minua vankina? Estät minua hälyttämästä apua, sitäkö tämä on?" hän kysyi.

Myräkkä hieroi turhautuneena naamaansa ennen kuin vastasi. 

"Jos vankina oleminen tarkoittaa sinulle sitä, että pelastan sinut tien reunasta, lääkitsen haavasi, annan sinulle ilmaista ruokaa ja olet vapaa painumaan matkoihisi koska tahansa, mutta et saa käyttää puhelintani, niin joo. Olet vanki", hän sanoi ja nousi ylös. 

Hän mittaili ärtynyttä miestä katseellaan. Toinen vastasi katseeseen sen näköisenä, kuin olisi yrittänyt näyttää keskisormea naamaansa tyytymättömästi mutristamalla.

"Voit jäädä toistaiseksi, mutta turha yrittää mitään. En luota sinuun", Myräkkä totesi.

Miehen ilmeestä päätellen tunne ei ollut yksipuolinen.